Vasta sitten, kun pitkänlainen messu on päättynyt, ja paavi uudelleen kannetaan kirkon läpi, leimahtaa taas innostus ja puhkeaa vielä rajummin esille kuin äsken, sammuakseen taas siihen heti, kun tuo »kaunis näky on kadonnut».
Siinä oli paavin riemujuhla syrjästä katsottuna. Jotenkin samanlaisia lienevät kaikki muutkin suuret juhlametkut Pietarin kirkossa. Ja siinä se päätapaus, jota varten niin monet merien ja maiden takalaiset olivat tänne saapuneet. Missä määrin matkan vaikeudet ovat maksetut, sen laskenee jokainen itsekseen. Ehkäpä tulopuoli sentään on suurikin, kun ajattelee, että paitsi riemujuhlasta ja Pietarin kirkosta voipi pyhiinvaeltaja nauttia Roomastakin ja kaikista sen merkillisyyksistä. Ja siitä tungoksesta päättäen, joka on ollut kaikissa museoissa, katakombeissa, vanhoilla raunioilla ja monissa kävelypaikoissa, eivät nykyaikaiset pyhiinvaeltajat näy unohtaneen, että tänä käytännöllisyyden aikana voi varsin hyvin sovittaa yhden tien kahteen asiaan.
Mutta saaneehan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka mukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin edessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista uskollisuuttaan.
Paras todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat kirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina lahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet viiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!
PYHÄN PAAVALIN KIRKKO ULKOPUOLELLA MUURIEN
Kaikki katsottavat paikat Roomassa ovat kaupungin laidassa. Siellä ovat melkein ulkomuureissa kiinni Pietarinkirkko ja Vatikaani museoineen, toisaalla on taas aivan portin luona Lateraanin kirkko ja museo ja laitapuolilla ovat myöskin Forum ja Kapitolium ja siihen kuuluvat kokoelmat. Samoin monet vanhimmat kirkot, joissa vanhinta taidetta on kätkettynä. Tuon sijoituksen sanotaan kirkkoihin nähden syntyneen siitä, että kristityt kaikkein ensimmäisinä alkuaikoinaan saivat pysytellä syrjässä ja rakentaa sananharjoituspaikkansa niin loitolle kuin suinkin, usein ulkopuolelle kaupunkiakin, jonne sitäpaitsi useat tarun- ja historiantakaiset merkkitapahtumat sijoitettiin. Sillä tavalla on myöskin yksi Rooman komeimmista kirkoista, Pyhän Paavalin kirkko, ulkopuolella muurien joutunut usean kilometrin päähän kaupungista.
Kulkuneuvot Roomassa eivät siihen aikaan, kun tämä käynti tapahtui, olleet kehottavat. Pyhän Paavalin kirkolle vie kuitenkin raitiotie. Sen rakentamiseen on luultavasti antanut aihetta se suuri pyhiinvaeltajain joukko, joka tälle paikalle tulvii, sillä paikkaa pidetään yhtenä katolisen maailman pyhimmistä.
Hyppäämme mekin vanhan Forumin kohdalla raitiovaunuun, joka uudenaikaisuudellaan tekee omituisen vastakohdan vaikutuksen tässä antiikkisessa ympäristössä. Vaunu vyöryy matkallaan ikivanhoja historiallisia seutuja. Se sivuuttaa Palatinon kukkulat, joilla vielä näkyy keisarivallan aikuisten palatsien raunioita, se kulkee Aventinon alitse, jossa asui alhaisempi kansa, vaikkei sen asunnoista ole juuri mitään jäljellä, ja menee ohi Sirkus Maksimuksen, jonka sijan nyt osaksi peittää—kaasutehdas. Sitten ajetaan vähän matkaa keltavetisen Tiberin rantaa, missä näkyy muutamia »saaristolais-jaaloja», lastattuina viinitynnöreillä. Kun on päästy jykevätekoisen porttiholvin alitse ulkopuolelle muurien, nousee siinä tien vieressä eteen yht'äkkiä omituinen rakennus, jota ei olisi odottanut täällä näkevänsä. Se on pieni pyramiidi, vaikkei olekaan kovin vanha, ainoastaan vuodelta 12 ennen Kristusta, ja kantaa nimeään jonkun Sekstiuksen mukaan, joka arvellaan sen alle haudatuksi. Kun on tämä merkillisyys jäänyt jäljelle, ei tie enää tarjoa mitään erityistä nähtävää, se kun kulkee tasaista viljeltyä Campaniaa.
On sitä hauskempi katsella sitä seuraa, joka istuu raitiovaunussa. Ne ovat kaikki pyhiinvaeltajia ja niistä suurin osa pappeja. Puhutaanhan me välistä pappisvallasta meilläkin, mutta ei se todella maksaisi vaivaa, kun ajattelee, millaista pappisvalta on ennen ollut pappisvallan pääpaikassa Roomassa. Eikä se nytkään liene vähäksi arvattava, sillä vaikka Italiassa ei olekaan julkisessa valtiollisessa elämässä edustettua pappispuoluetta, toimii se kuitenkin hiljaisuudessa sitä sitkeämmin. Nyt oli paavin riemujuhlan aika, eikä täällä tähän aikaan näyttänyt muita miehiä paljon olevankaan kuin pappeja. Mihin vain kääntyy, näkee kauhtanoita, ja munkkikaapuja ei ainoastaan kaduilla ja kirkoissa, vaan myöskin ravintoloissa ja kahviloissa, varsinkin Vatikaanin läheisyydessä, joissa niitä päiväkaudet istuu ja syö ja nuuskaa—sillä papit nuuskaavat, vaikka eivät näy saavan polttaa. Kaikki maat ovat edustettuina tässäkin vaunussa. Tuossa on ensiksikin hyvin maallikon näköinen englantilainen, jonka tuntee laihuudestaan ja pituudestaan sekä punakantisesta Baedekeristään. Häntä vastapäätä istuu saksalainen, jonka vaaleaverisyys ja hyväntahtoisuus heti pistää silmään. Hänen vieressään on vilkas ranskalainen—kaikki samaan pukuun puettuina, päässä matala lierilakki ja yllä musta, kaiken muun puvun peittävä kauhtana. Ne ovat maallikkopappeja, ulkopuolella luostarin eläviä, ja ihmeellistä, kuinka sama ammatti kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa muodostaa pääpiirteiltään samat kasvonjuonteet. Suutarit ja räätälit tuntee kaikkialla suutareiksi ja räätäleiksi, ja näiden pappien tuntomerkkinä on tuo alituisesta parranajosta tiukoittunut poski- ja leukanahka sekä jonkinlainen hyvää suopa laupeus silmissä.
Vähän erilaisia ovat munkit, joita niitäkin on useita mukana. Heidän kasvoissaan ja silmissään on aivan erityinen leima, ja se ei suinkaan ole naivisuutta. Näyttää siltä kuin he tuntisivat maailmansa ja tietäisivät ihmishengen kaikki salaisuudet ja toimisivat jonkin erityisen hengen johtamina. Kun tuokin fransiskaani, joka istuu vaunun perällä, katsahtaa meihin, niin tuntuu siltä kuin hän siinä silmänräpäyksessä olisi selvillä siitä, mitä me olemme. Se herättää jonkinlaista pelon ja harmin sekaista kunnioituksen tunnetta. Jos nuo kaikkien uskovaisten uskotut miehet voisivat ja saisivat ilmaista, mitä kaikkea he rippituolissaan ovat kuulleet, mitä ihmissielujen ja niiden salaisuuksien syvyyksissä ovat nähneet, se olisi sielunelämän kuvausta, jonka rinnalla n.k. psykologisten kirjailijain analyysit olisivat aloittelijain kokeita. Kirkko ja kirkonmiehet eivät julkaise tutkimuksiaan, vaan pitävät tietonsa omina tietoinaan ja perustavat niihin valtansa ihmisten yli.