Kuinka tyylikäs hän on ulkonäöltään tuo munkki! Yksi ainoa ruskea kaapu on hänellä yllään kesänsä talvensa, karkealla nuoralla keskeltä sidottu, josta riippuu hänen »henkensä» miekka: ristiin kiinnitetty rukousnauha. Pää on paljas, sen laki kaljuksi ajettu, jalat myöskin paljaat, ainoastaan ohuet sandaalit alla. Eri munkkikuntain pukujen kuosi ei suuresti vaihtele. Väri vain vaihtelee ja voi välistä olla ihan lumivalkoinen, jolloin se tuollaisen suurikasvuisen, mustaverisen luostariveljen päällä, joka istuu rinnallani, tekee kerrassaan komean vaikutuksen. Hän on oikea Kristuksen sotamies, vieläpä vanhinta kaartia, temppeliherra, kalpaveli, luulisi hänen millä hetkellä hyvänsä voivan tapparaan tarttua.

* * * * *

Raitiovaunu pysähtyy kuin asemalle kirkon ulkopilariston reunaan. Näyttää kuitenkin siltä kuin olisi tullut johonkin tehtaaseen tai kasarmiin, sillä ulkopuoli ei ainakaan anna mitään selitystä siihen maineeseen, jonka tämä paikka on saavuttanut.

Mutta kun astut sisään…

Sanotaan, että tämä temppeli ennen paloaan, joka tapahtui v. 1823 ja jolloin sen katto putosi sisään, oli Rooman kauneimpia kirkkoja. Mitenhän lie silloin ollutkaan, mutta ei se nytkään ole mikään sydänmaan kappeli. Suuruudeltaan lienee se lähinnä Pietarin kirkkoa ja on siinä kävelemistä, ennenkuin ehtii isolta ovelta alttarille. Ja kun on sinne ehtinyt, huomaa, että matka on vasta puolessa, että se vasta on ristin keskusta, johon olemme tulleet.

Nämä avarat alat ovat pilarien välissä, jotka ovat pitkät kuin korpikuuset, ja jotka latvoillaan kuin taivasta kannattavat. Ikkunoita siellä ylhäällä lie satoja, kaikki erivärisistä laseista, joissa esitetään lasimaalauksissa yhtä monta pyhimystä tai raamatullista aihetta. Kaikki hohtaa kullalle ja hopealle tuolla ylhäällä ja lattia on hienointa kiveä ja mosaikkia. Alttarin edessä kohoo jättiläissuuria marmoriveistoksia apostoleista, jotka yksinkertaiset kalamiehet eivät koskaan liene aavistaneet kerran tämmöisessäkin kunniassa täytyvänsä esiintyä. Heidän ympärillään on pilareita, jotka ovat tehdyt puhtaimmasta alabasterista, porfyyristä ja malakiitistä. Mihin vain katselee, tuntuvat miljoonat säteilevän vastaan. Kuuluu ehkä oudolta näin rahassa arvostella pyhää paikkaa. Mutta kun kulta ja hopea ja kalliit kivet tulevat vastaan, täytyy väkisinkin puhua kullasta ja hopeasta. Ei siitä pääse sivu muissakaan kirkoissa, mutta täällä se pistää silmään enemmän kuin muualla. Sillä ensiksi se kiiluu ja hohtaa, kun tämä kirkko on valoisampi ja luultavasti juuri sitä varten valoisampi kuin muut kirkot. Sitten on kaikki täällä uudenaikaista, ja korjattua eikä vuosisatain kuluessa keräytynyttä ja ränstynyttä. Syy paikan pyhiinvaeltajatulvaan näkyy olevankin juuri tämä komeus. Mitä pyhimysten luita ja muita kirkollisia muistoaarteita alttarin alla säilytettäneekin, ainoastaan ohimennen näkyvät hurskaat niiden kohdalla polvistuvan ja silmiään ristivän ja sitä suuremmalla hartaudella ja uteliaisuudella antautuvan oppaiden kuljetettaviksi, jotka vievät heitä yhdestä kalleudesta toiseen ja puhuvat kaikista niistä miljooneista, joita nämä kaikki ihanuudet ovat maksaneet. Paavilla kuuluu olevan mosaikki-, kuvanveisto- ja muita kirkollisia koristetöitä varten erityiset tehtaansa, jotka toimittavat niitä kaiken maailman pyhättöihin. Ja senpätähden tuntuukin tämä paikka enemmän suurenmoiselta pysyvältä näyttelyitä kuin Herran huoneelta.

Väsyttämään rupeaa sentähden piankin kaikki tuo komeus ja suuruus. Siinä on jotakin amerikkalaista kehuskelevaa ja on sentähden oikein helpotus, kun sattumalta löydän aukinaisen oven, joka kuin taikavoimalla vie minut aivan toiseen maailmaan ja aivan uuteen ympäristöön.

Melkein kaikkien keskiajan kirkkojen yhteydessä on ollut luostari, ja sellaiseen tuo pieni portti minut nyt veikin. Me seisomme luostarin sisäpihalla. Se on neliö, joka on muodostunut rakennusten keskeen ja siitä menee ovia suoraan munkkien kammioihin. Kun ne siellä pienissä komeroissaan olivat uupuneet työskentelemään, tulivat ne tälle pihalleen vilvoittelemaan ja lepuuttamaan aivojaan. Mikä rauhallinen, viihdyttävä kävelypaikka! Räystäät ovat ympäriinsä levennetyt katoksiksi, joita pylväistö kannattaa. Ja mikä pylväistö kirkon pylväistöön verrattuna! Pilarit ovat hienoja, solakoita ja keveitä, niissä ei ole mitään muuta ylellisyyttä kuin tekotavan puhtaus ja tyylin somuus, mutta juuri sen vuoksi on niissä oma henkensä ja kuin oma tahtonsakin, ja ne näyttävät kuin itsetietoisesti kattoa kannattavan. Hienot freskomaalaukset pylväskäytävän katossa ja seinissä lisäävät mielen kevennystä ja ylennystä. Avonainen paikka seinien välissä on pieni puutarha, ja sen keskessä on ikivanha kaivo, jonka kansi on kellastuneesta marmorista ja kohokuvilla koristettu. Ja kaikkeen tähän tulee päivänvalo ylhäältä eikä koskaan kuonnu pylväistöä kuumentamaan, jossa helteisimpänäkin vuodenaikana on viileää ja varjokasta istuskella, astuskella, miettiä ja nukahtaakin—jopa ikuiseen uneenkin.

Sillä tänne näkyvät ihmiset pyrkineen kuolemansakin jälkeen lepäämään. Lattiassa ja seinissä tapaa hautoja, tiiviisti kiinni muuratuita, joiden sijan ilmaisee ainoastaan marmoriin hakattu kirjoitus, kohokuva tai pieni veistos. Samalla kun tuollaiset kohokuvat tekevät paikan kuin taidekokoelmaksi, luovat ne niihin totisuutta ja viehkeää surumielisyyttä.

Tuo suuri kirkko kalleuksineen on unohtunut, ja kun sen läpi taas on mentävä ulos päästäkseen, tuntuukin se enää vain eteiseltä, joka haihtuu mielestä, silloinkun pysyväksi vaikutelmaksi jää luostarin yksinkertainen pihamaa.