Joudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella rinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä. Kaikki äskeinen ihana hempeys on luonnosta kadonnut. Alhaalla on hedelmätön laakso, jonka pohjassa on punaiselle hiedalle kuivunut jokivirta. Taampana toisella puolella laakson on erämainen vuoristo, kovaa karua kalliota, jonka kasvullisuus on heikkoa ja kuihtunutta. Mitä aurinko ei ole kärventänyt, sen on vesi vienyt muassaan uurtaen pitkiä syviä naarmuja vuorten rinteisiin. Jyrkkää polkua alas laaksoon siellä täällä kasvavien piiniain välissä vaeltaa äskeinen munkkien jono hitaasti kulkien selät koukussa.

Mutta täällä puistossa on varjoisia tammia, kukkivia mantelipuita, myrttilehtoja, oliiveja, oranssipuita ja lehteviä viikunapuita. Täällä on nurmikkoa ja hyvin hoidetuita polkuja ja niiden varrella mukavia, kiveen hakatuita istumapaikkoja. Vähän väliä on rakennettu huvimajoja madonnalle ja hänen pienelle »bambinolleen». Yksinäinen munkki käyskentelee tuonnempana puitten välissä ja noukkii kukkasia, jotka hän sitten vie madonnan huvimajaan. Hän huomaa minut, mutta ei tule häiritsemään. Painun vielä syvemmälle metsän sisään, jonne ei näy luostaria. Luostarissa aletaan soittaa iltakirkkoon. Ja samalla kuuluu toisen luostarin kello vastaavan jostakin laakson yli. Hetken aikaa ne juttelevat siinä niinkuin kaksi uskovaista, jotka ymmärtävät toisensa ja ovat yhtä mieltä elämän suurimmissa kysymyksissä. Vuosisatoja ovat ne kai sillä tavalla ajatuksiaan ja tunteitaan vaihtaneet niitä aina samaan äänilajiin ja samaan sointuun ilmaistessaan.

Sitä kuunnellen, tuota iltasoittoa, alkaa näyttää siltä kuin katoliset legendat muuttuisivat todellisuudeksi, kuin tämä metsikkö kansoittuisi, kuin enkeli liihoitteleisi maahan Marialle ilmoittamaan, että hän on löytänyt armon Jumalan tykönä, ja madonna nojaa, Jeesuslapsi käsivarrellaan, tammea vastaan, ja tietäjät itäiseltä maalta saapuvat lahjoineen. Kaikki ne monet taulut, joita joka päivä on nähnyt kirkoissa ja luostareissa ja joita mielikuvitus ja muisto on täynnä, alkavat elää. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo näyt, joita hurskaat munkit ja taiteilijat näkivät ja esittivät sekä sanoin että värein. Kuinka se täällä näyttää luonnolliselta tuo likeinen yhteys taivaan ja maan välillä, täällä, josta ei tunnu olevan kuin lyhyt askel ja pieni hyppäys avonaiseen taivaaseen. Tämmöisestä luostarista, siitähän jo näkyy kuin matkan määrä ja se on vain viimeinen pysäkki. Sellaisena sitä ainakin sen omat asukkaat pitävät ja semmoisen vaikutuksen se hetkellisenä miellyttävänä tunnelmana tekee satunnaiseen matkamieheenkin.

1893

KIRKKOJA JA KIRKONMENOJA.

En ole koskaan ollut niin uuttera kirkossakävijä kuin täällä Italiassa. Tuskin menee sitä päivää, ettei tulisi jotakuta kertaa kirkossa pistäydytyksi. Siihen on luonnolliset syynsä. Sillä tuskin on sitä kadunkulmaa, jossa ei jokin kirkko kohoisi, ja avarampien torien ympärillä niitä on useampiakin. Sitten ovat kirkkojen ovet auki aamusta iltaan, ja alituinen ulos ja sisään tulviva ihmisvirta vie helposti mukaansa. Kirkoissa on sitäpaitsi kätkettynä suurimmat ja omituisimmat taideaarteet. Se kaikki on syynä siihen, että niihin tulee niin usein poikenneeksi. Kun niihin tulee poikenneeksi, niin tulee niitä katselleeksi, ja kun niitä tulee katselleeksi, niin tarttuvat ne mieleen ja jättävät siihen vaikutuksensa.

Niistä vaikutuksista pantakoon tähän muutamia otteita.

Millainen on italialainen kirkko?

Kysymys on sopimattomasti tehty, sanoo varmaankin kirkollisen rakennustaiteen tuntija, sillä italialaisia kirkkoja on monenmuotoisia ja monenlaisia, jotka varsin monessa suhteessa eroavat toisistaan. Onhan siellä goottilaisia, on renessanssikirkkoja, on antiikin malliin tehtyjä ja onpa niitäkin, joiden muotojen aate on lainattu itämailta. Mutta on niiden ulko- ja sisämuodoista kuitenkin säilynyt mielessäni muutamia kuvia, joiden pääpiirteet ovat sulaneet jonkinlaiseksi kokonaisvaikutukseksi.

Kun me ajattelemme kirkkoa, niin näemme sen tavallisesti seisovaksi joko jollakin avonaisella tai korkealla paikalla, joka on ikäänkuin raivannut oman maansa (hautausmaansa) ympärilleen, minkä keskellä se sitten kohoaa jotenkin loitolla ihmisasunnoista ja mistä se useinkin kivijalkaansa myöten näkyy tietä kulkevan silmään. Alkujaan lienevät kirkot täälläkin seisoneet vapaina. Mutta kun ihmiset vuosisatojen kuluessa ovat samoilla sijoillaan pyörineet kirkko keskipisteenään, niin ovat ne lopulta sitä lähennelleet ja piirittäneet sen omilla asunnoillaan niin, että siitä ainoastaan korkein kupooli ja ylin huippu ylenee kattojen takaa—jos siinä näet on tuollainen huippu ja kupooli. Se kuitenkin puuttuu hyvinkin usein. Olen nähnyt koko joukon suuria komeita kaupunkikirkkoja, varsinkin Roomassa, joihin ovi aukeaa kadulta niinkuin mihin suurempaan hotelliin tahansa ja jota ei ihmisasunnoista erota muu kuin pyhimysten kuvilla tai maalauksilla ja ristillä koristettu pääty. Kirkon ulkopuolinen rakennekauneus, jos sitä alun pitäen on ollutkin, katoaa kokonaan ja ainoastaan muutamissa kaikkein suurimmissa ja kaikkein komeimmissa se pääsee useammilta puoliltaan vaikuttamaan. Mutta niissäkin on tavallisimmasti jokin niihin kiinni muurattu luostari kokonaisvaikutusta häiritsemässä. Usein on kirkon sivuseinillä alikerrassa kauppapuoteja, vaunuliitereitä t.m.s. ja ylemmissä kerroksissa tarjotaan huoneita vuokrattavaksi.