Uskonto ja sen harjoitus on katolilaiselle jokapäiväinen asia ja arkinen toimitus ja se on tehnyt heille kirkon kotoisemmaksi kuin mitä se on meille. Meille se on Herran huone, jonkinlainen sunnuntai-uskontoamme palveleva juhlasali, johon kerran viikossa kokoonnutaan; heille se on jokapäiväinen lepopaikka, niinkuin julkinen puisto tai puutarha, johon he ohikulkiessaan istahtavat nauttimaan varjoa ja viileyttä ja jossa musiikki monta kertaa päivässä soittaa heidän huvikseen.
Ja kaunis puutarha se kyllä onkin. Yhtä vähäpätöinen ja vaatimaton kuin italialainen kirkon ulkokuori on, yhtä suurenmoinen ja ylellinen on usein sen sisusta. Tietysti vaihtelee sisä-asu yhtä monen aikakauden ja taidelajin mukaan kuin ulkoasukin, mutta useat eri vaikutukset yhteensulattamalla syntyy siitä sentään seuraava kokonaiskuva.
Tavallisesti on täkäläinen kirkko latinalaisen ristin muotoon rakennettu. Kun astuu ovesta sisään—jonka pielessä ohimennen sanoen istuu aina joku vaivainen kerjäläinen almua anomassa—on siinä edessä soikea käytävä, tai oikeammin kolme sellaista: kaksi laitimmaista ja kapeampaa ja yksi keskimmäinen ja leveämpi, jotka pilarien tai kaarien kautta eroavat toisistaan.
Tuo keskimmäinen on kirkon avarin osa, josta silmä kantaa kirkon perille saakka, missä ovat alttari, kuori ja kupooli. Se on yksi ainoa suuri lattia, useinkin kuin autio tori, jossa vain siellä täällä on pieni rukouspenkki, mihin kirkkomies kuoria kohden pyrkiessään vain hetkeksi polvistuu jatkaakseen sitten matkaansa eteenpäin. Kirkon varsi on sen molemmilla seinämillä ja sen risteyksistä lähtevissä sivuhaaroissa. Sillä siellä ne ovat nuo kaikki pienet eri kappelit, nuo niin sanoakseni varjoiset lehtimajat, jotka antavat katoliselle kirkolle sen varsinaisen luonteen, jossa varsinaista hartautta harjoitetaan ja jossa varsinaiset kirkonmenot tapahtuvat. Sinne kääntyy tavallisesti aina sekin, joka vain matkailijan ja taiteenharrastajan silmillä katselee.
Sillä se on kokonainen taidemuseo tuollainen yksi ainoa kirkon sivuseinämä. Sen kappaleista muodostaa useinkin jokainen erityisen pienoiskirkon. Näissä kappeleissa on oma alttarinsa, omat alttaritaulunsa, ja seinät ovat peitetyt joko veistoksilla tai freskomaalauksilla. Elleivät ne ole jonkun vanhan, kuuluisan, rikkaan suvun erityistä omaisuutta, ovat ne omistetut jollekin merkilliselle madonnalle tai jollekin pyhimykselle, jonka elämä ja ihmetyöt ovat siihen kuuluvissa taideteoksissa esitetyt. Kullakin kirkossakävijällä on hänen sukunsa traditsionien tai yksityisten taipumustensa mukaisesti oma lempikappelinsa, johon hän poikkeaa polvistumaan, rukoustaan lukemaan ja vahakynttilänsä sytyttämään. Ja kun koettaa asettua hänen kannalleen, niin ymmärtääkin sen varsin hyvin tämän omituisen tavan, sillä kirkko kokonaisuudessaan korkeine holveineen ja laajoine muotoineen hajoittaa mieltä ja hartautta, jotavastoin tuollainen pikkukammio sitä kokoo ja keskittää. Tuolla suuressa kuorissa ja ison pääalttarin ympärillä asuu kaukainen, ankara, suuri Jumala; täällä ovat hänen pienet, enemmän inhimilliset välittäjänsä, joiden puoleen on turvallisempaa ja kodikkaampaa kääntyä.
Mutta paitsi madonnia ja pyhimyksiä, jotka asuvat noissa kappeleissa ja joiden läsnäolon katolinen niin elävästi luo eteensä vilkkaan mielikuvituksensa avulla, asuu kirkoissa paljon muitakin »henkiä». Suuri joukko suuria miehiä, hurskaita kirkon ystäviä ja sen hyväntekijöitä on haudattu kaikkien kirkkojen seinämiin. Se osa kirkon seinästä, joka jää kahden kappelin väliin, on tähän tarpeeseen käytetty. Köyhemmissä ja pienimmissä kirkoissa on vain marmorilaatta kirjoituksineen leposijaa merkitsemässä ja sen päällä kenties vainajan rintakuva. Mutta vähänkin suuremmissa on siinä sillä sijalla kokonainen hautakivi-taideteos muistuttamassa vainajasta. Ja nämä n.s. sarkofaagit ne ovat useinkin mitä suurinta ja hienointa taidetta. Kuuluisimmat taiteilijat ovat monestikin niissä luoneet elämänsä etevimmän mestariteoksen.
Niitä silmäillen siirtyy katselija hiljalleen kirkon varsinaista ristikkoa kohden. Kupoolin alla tapaa hän kuorin, joka on joko koko- tai puoliympyrä ja jossa kirkon kaikki komeus kokoontuu kuin polttopisteeseensä. Siinä on pääalttari, joka hohtaa kultaa ja hopeaa ja jonka katosta kannattavat ylellisesti silaillut pilarit ja johon useinkin on asetettu kirkon kaikkein pyhin muistomerkki: jokin kuuluisa taideteos tai ihmeitä tekevä pyhä esine. Alttarin edessä kirkon sillan alla on joskus hautakammio, mihin on—tai ainakin sanotaan olleen— kirkon suojeluspyhimys haudattu ja missä vahakynttilät yötä päivää palavat. Jos kirkko on oikein vanha tai muuten kuuluisa ja jos sen alttarikammioon haudattu suojeluspyhä on joku apostoli, esim. pyhä Pietari Pietarinkirkossa Roomassa, niin muuttuu tällainen kammio varsinaiseksi pyhiinvaelluspaikaksi, jossa päivät päästään näkee äänettömiä rukoilijoita.
Sen edustalla toimitetaan myöskin pääjumalanpalvelus eli n.s. messu.
Matkamies, joka ei jouda kauan aikaa yhdessä paikassa viipymään ja jolla ei ole erityistä halua tutkia monimutkaisten katolisten kirkonmenojen merkitystä, ei saa siitä suurtakaan vaikutusta mukaansa, varsinkin kun hän ei ole pakotettu pysähtymään sitä kuullakseen, vaan saapi vapaasti kulkea ja katsella sitä, mikä häntä huvittaa.
Seuraava kuva on siitä kuitenkin jäänyt mieleeni.