Alkaa kuulua kirkossa laulua, milloin heleitä lasten ääniä, milloin karkeita miesten bassoja, joiden rinnalla vakavimmat M.M:n bassot ovat kuin lampaan vuonan valitus vihastuneen härän mörinään verrattuna. Yht'äkkiä lakkaa laulu ja kuuluu lukemista, jonka jälkeen taas sata ääntä yhtyy yhteen virteen. Silloin tällöin soittavat jossakin kätketyt urutkin jonkin sävelen.
Mistä ne tulevat nuo äänet?
Kuljen niitä kohti ja näen, että kirkon peräseinä muodostaa alttarin takana puoliympyräisen holvin—sekin ylhäältä alas asti koristettu maalauksilla, usein mitä etevimmillä—mikä on kehyksellä erotettu muusta kirkosta. Siellä istuu tai seisoo suurilla, mukavilla, seinään kiinnitetyillä tuoleilla tai penkeillä kokonainen hiippakunta pappeja pikkuisine poikineen. Suuret kirjat edessään ne lukevat vuoron ja toisen vuoron veisaavat ja kolmannen—haukottelevat. Sill'aikaa toiset papit alttarilla tekevät melkein samaa ja sen lisäksi heiluttavat pyhää savua suitsuavista astioista, lankeilevat polvilleen ja jakavat siunauksiaan alttarin ympärillä seisovalle kansalle.
Nämä tällaiset suuret juhlamessut, joissa kirkon koko varusväki astuu aseisiin, joissa kaikki sen ulkonainen loisto esiytyy ja jotka eivät ole muuta kuin »kirkkoparaateja», jättävät katselijan enimmäkseen kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Ainoastaan soitto ja laulu, kuunneltuna jostakin kirkon etäisestä kulmasta, jonkin hautakiven suojassa, jonne vain pääsävelet tunkevat eikä mitään näy, saattaa sentään välistä jäädä pysyväiseksikin vaikutelmaksi.
Paljon enemmän rakastan noita pienempiä kotikemuja, joita kirkoissa niin usein pannaan toimeen milloin mistäkin syystä. Ne eivät esiinny millään totisuuden tai syvyyden vaatimuksillakaan eivätkä siis vaikuta vastenmielisesti, jos eivät voi niitä täyttää.
Niitä näkee melkein joka päivä, ja tavallisesti pannaan ne toimeen jonkun pyhimyksen kunniaksi. On esim. joku madonna, josta on se maine, että hän on tehnyt sen tai sen hyvän työn, parantanut sen taudin t.m.s. Hänellä on oma aikansa, jolloin hän mielellään vastaanottaa kiitollisia uskovaisiaan. Joku munkki, pappi tai kirkonpalvelija, jonka erityisenä toimena on tämän madonnan ja hänen kappelinsa vaaliminen, nähdään juhlan aattona olevan suuressa hommassa. Hän puhdistaa alttaria, kiilloittaa kulta- ja hopeakaluja, pystyttää kokonaisen metsän kynttilöitä alttarin ympärille, häärii niinkuin emäntä, joka odottaa vieraita luokseen. Tulen toisena päivänä samaan paikkaan ja näen, että odotetut vieraat ovat saapuneet. Suuri joukko naisia, lapsia ja siellä täällä joku vanhempi mieskin piirittävät nyt paikkaa. Madonna loistaa kynttiläin keskellä kaikessa komeudessaan. Hänen kuvansa kehys on verhottu köynnöksillä ja kukkasilla (sekä luonnollisilla että papereista tehdyillä), ja sen ympärille on ripustettu uhrilahjoja jos jonkinlaisia. Siinä voi nähdä lasisia sydämiä, helminauhoja, ristejä, sormuksia, mutta siinä voi myöskin nähdä puusta tai paperista tehtyjä sormia, korvia, varpaita, jopa vatsankin jäljennöksiä—ne ovat pantuina merkeiksi niistä ruumiinosista, jotka kaikkein äitien esikuva on joistakin niihin kuuluvista taudeista ja vammoista vapauttanut.
Kun näkee sen totisuuden, millä kaikkien näiden pikkulahjain antajat lukevat rukouksiaan kappelin edustalla ja miten tosissaan he pienille lapsilleen osoittavat Kristuslasta Marian sylissä, niin ei tälle kaikelle voikaan vetää suutaan nauruun niinkuin ensin oli tehnyt mieli, vaan täytyy se ottaa semmoisena kuin se on: yksinkertaisen, lapsellisen hartauden naiivisena ilmauksena.
Tällaisista näkemistäni pikkukemuista vielä pari esimerkkiä. Niinpä näin pitkänä perjantaina erään kappelin edustalla Firenzessä kokonaisen ryytimaan, joka arvatenkin kuvasi Getsemanen yrttitarhaa. Lattia oli peitetty valkealla pellavalla ja pumpulilla. Tässä lattiassa kasvoi punaisia ja valkoisia ruusuja, lehdet kulta- ja hopeapaperista. Keskellä tarhaa oli läpikuultava Vapahtajan pään kuva orjantappurakruunuineen ja veripisaroineen ja kahden puolen sitä kaksi paitaa, toinen veripunainen, toinen lumivalkoinen. Ja kaikkialla kynttilöitä sekä pienen pieniä että suuren suuria. Tällä esityksellä oli loistava vaikutus niihin pienokaisiin, joita varten se oli aiottu. Ne juoksentelivat siinä kuin joulukuusen ympärillä ja taputtivat käsiään, kun äidit osoittivat heille tätä ihmettä. Olihan se vähän omituinen tapa esittää Kristuksen kärsimyksen historiaa ja hänen verisovitustaan. Mutta lapsille aiottuna tuskin olisi sopivampaa voinut keksiä.
Vielä hupaisemmalta tuntui minusta se, minkä näin itse pääsiäispäivänä eräässä saman kaupungin suurimmista kirkoista, Santa Crocessa eli Pyhän Ristin kirkossa. Kun se on vastapäätä asuntoani, kaitainen katu vain väliä, menin sinne tietysti päasiäiskirkkoon. Suuri messu siellä kävi parhaillaan. Syistä, joita yllä olen esittänyt, ei se kuitenkaan suuresti minua huvittanut. Sen sijaan herätti huomiotani joukko naisia, joita yhtä mittaa puikkelehti sakastin ovesta ulos ja sisään. Kaikilla oli niillä pieni myttynen kädessään. Uteliaana menin heidän mukanaan ja tulin sakastiin. Se on suuri kuin pienen pitäjän kirkko, ja sen seiniä koristavat kuuluisat vanhat freskot. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa niitä katsella. Paitsi lukuisia kuoripoikia, jotka täällä telmivät ja hilskasivat, näin siellä useita pappeja pienten tilapäisten alttarien edessä lukemassa siunauksia ja sirottelemassa elämän vedellä naisia, jotka heidän edessään polvistuivat. Tietysti otaksuin, että heitä kirkoteltiin. Pian kuitenkin huomasin, että toimitus ei tarkoittanut naisia, vaan niitä myttyjä, joita he olivat tuoneet mukanaan. Mytyissä oli kätkettynä pääsiäismunia. Ja kun palasin ruokapaikkaani, pieneen ravintolaan lähellä kirkkoa, oli minulla ilo saada aamiaisekseni niitä munia, joita ruokarouvani vähän ennen oli käynyt sakastissa siunauttamassa.
Uskonto ja sen menot tuskin voinevat tulla kodikkaammiksi kuin minkä tämä esimerkki osoittaa. Kun keittiö on niin likeisesti liittynyt kirkkoon, niin on samalla kirkkokin liittynyt yhtä likeisesti keittiöön, ja tätä ystävällistä suhdetta, jota vuosisatain kuluessa on osattu niin taitavasti kehittää, saanee katolinen kirkko kiittää siitä, että se kaikista »puhdistuksista» huolimatta niin kauan on voinut säilyä miltei rikkomattomana etelän herkkämielisten, lapsellisten kansojen keskuudessa.