Yksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään vastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee saaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen ja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka ympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä esteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen päälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää tikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.
Bravo, signore, bravo bravissimo!—vastaukseksi hymyilee hän ystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja näyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle mukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä koukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin…
* * * * *
Söin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman viinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan, joka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan hoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien syyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain iloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin elämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.
Hienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean tammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen ja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla oleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta porvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä hallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen. Heillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta katsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä hänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.
—Lintupaistia, hyvät herrasväet!
—O-ooh!
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
—Ei kiitoksia!
—Ette syö lintupaistia?