—Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.
—Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.
—Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.
—Joka on liian lihavaa.
Sen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö eikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on »hygieenistä» ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että—. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.
Yhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä, silmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa jossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan kirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Mutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen herkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin. Ja yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että makoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat—satakieli ja leivonen.
1903