Olimme Napolissa. Ikkunastamme näimme edessämme tuon meren lahdelman, josta niin paljon oli kuultu puhuttavan, jota oli siihen määrin kiitetty ja kehuttu, että pelkäsimme sen ei enää vaikuttavan. Mutta se kuitenkin vaikutti niin, että menimme mykiksi sitä silmäillessämme. En osaa tehdä selkoa siitä, miksi se niin vaikutti. Eihän siinä ollut muuta kuin aava, päivänpaisteessa kimalteleva sininen ulappa. Eihän siinä ollut kuin muutamia suuria purjeita ja vähän useampia pieniä. Ja tuolla etäällä yksi ainoa saari, jonka jyrkät ääriviivat vain heikosti erotti vedestä kohoaviksi. Siinä kaikki, mihin sana voi turvautua ja saada pohjaa esitykselleen. Mutta se olisi liian vähän, ja sentähden kykenisi se vain kovin heikosti luomaan sitä mielentilaa, jonka tämä näköala synnyttää. Maalari sen ehkä voisi tehdä, mutta vielä paremmin säveltäjä. Sillä se tunnelma, jonka Napolin lahdelma jättää mieleen, se on ennen kaikkea soitannollinen ja sen voi ainoastaan soinnuissa esittää.
Olen sentähden kirjailijan kannalta katsoen iloinen, että tulin Napolista käsin Kaprissa käyneeksi. Sillä siinä on jo äärensä ja muotonsa, se ei ole paljasta taivaan ja veden väriä, ja siinä on niitä pykäliä, joita sana tarvitsee kiinni tarttuakseen.
Se oli näet Kapri tuo saari, joka meren keskestä häämötti edessämme.
Eräänä kirkkaana, vähän kylmänä aamuna soudatimme itsemme laivaan, joka
Napolin rannasta lähtee kerta päivässä sinisen luolan saareen.
Tuuli oli virkeä maatuuli ja tuli vuorilta, joiden rinteet olivat vaalenneet yöllä sataneesta lumesta. Vesuviuskin oli lumen peitossa, ja sen savu, joka muuten niin uljaasti kohoo korkeuteen, painui nyt sen merenpuoleista rinnettä myöten ja levisi laajana viuhkana vettä pitkin.
Laine, jonka tuuli ajoi telmimään, oli kipakka ja virma. Mutta sen vaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei sen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva kaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko. Kuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät meren nereiideillä ja ilman sefiireillä—tai mitä kaikkia ne ovat nuo vanhojen iloiset haltijattaret! Ne näyttivät olevan kaikki nyt aamukävelyllään, karkelemassa kilpaa delfiinien kanssa, joita tuon tuostakin puhaltausi veden pinnalle laivan kupeella.
Laiva lähenee Kapria. Saaren kallioiset ääriviivat alkavat saada sisältöä. Valkoisia kyliä erottuu ruskean vuoren rinteestä, puita ja puutarhoja astuu esiin ja rannalla kuohuva vaahtovyö näyttää jo liikkuvan. Kierrämme muutaman niemen, jossa kallio nousee sata syltä kohtisuorana ilmaan ja tulemme satamaan parin vuoripilarin välitse, jotka jokin maanjäristys aikoinaan lienee maasta irroittanut ja heittänyt suunnattoman suurina keiloina iät päivät meressä seisomaan.
Rannasta vie vaivalloinen vuoripolku saaren keskessä olevaan pikku kaupunkiin. Se on ihana asuinpaikka valkoisine huoneineen, joitten parvekkeilta näkyy koko Napolin lahdelma, Napoli itse kukkuloittensa rinteille ladottuine huoneineen, Vesuvius ja sanalla sanoen kaiken tämän maailman ihanuus. Sillä saanenhan sen sanoa minäkin, minkä niin monet tuhannet ovat ennen minua sanoneet, että joshan liekin maailmaa muualla, ihanampaa maailmaa ei voi missään olla.
Mutta näköala ei kuitenkaan voi kauan puolessaan pysytellä. Saari itse vaatii kaiken huomiomme. Vaikka kaupunki onkin jo korkealla selänteellä, on se kuitenkin vain laaksossa niihin vuoriin verraten, jotka saaren molemmissa päissä selkäänsä köyristävät. Sinne alkaa mieli hillittömästi vetää. Ne ovat kuin kaksi toisistaan revennyttä jättiläiskiveä, yhtä ainoata kivimassaa, ja niiden kupeilla kasvavat puut ovat alhaalta katsoen kuin kiveen takertunutta sammalta. Täällä alempana on viinitarhoja ja vihertäviä puistoja, tuolla ylhäällä on karu erämaa, niin karu, autio ja jylhä, kuin se voi olla ainoastaan Italiassa, missä luonto tuskin ehtii huulensa hymyyn vetää, kun se jo samassa otsansa rypistää.
Kaprin kaupungista vie vuoren kylkeen hakattu ajotie toiseen pieneen kaupunkiin, Ana-Kapriin. Mutkitellen loivissa poimuissa kohoo se kohoamistaan. Sen alla kuohuva meri jää sitä mukaa yhä alemmaksi. Ei kuulu enää aallon kuohu kiviseen rantaan; hetken kuluttua näyttää siltä kuin ei meri enää lainehtisikaan. Se on vain kuin suuri sininen silkkipeite, mihin on lukemattomia valkeita pumpulikukkia kiinni ommeltuna. Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon ihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. »Kuolla kauneudessa»— siinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus…
Meillä oli kuitenkin matkamme määränä pyrkiä yhä ylöspäin. Matkakirjastamme olimme lukeneet, että viisisataa metriä merenpintaa ylempänä yhdellä näistä haaveellisista vuorenhuipuista, jotka mereltä päin tänne tullessamme olivat alituisesti huomiotamme kiinnittäneet, asuu erakko yksinäisessä majassaan. Ja sinne meidän mielemme veti.