Sen suuren tien päässä, jota olimme nousseet, satunnaisella tasangolla, joka on kuin hylly vuoren kyljessä, on Ana-Kaprin pikku kaupunki. Se on yksi lajiaan noita italialaisia maakyliä, joissa asuu melkein vain pelkkiä talonpoikia viinitarhojensa ja hedelmäpuistojensa keskessä, joita he kaupungista käsin viljelevät. Nyt on sunnuntai ja kaikki väki kotosalla. Toiset viettävät sitä kirkossa kuunnellen messupappien hyminää, toiset istuskelevat pienissä ravintoloissa viiniä juoden ja katsellen nuorta väkeä ja lapsia, jotka kadulla mellakoivat.
Muutama satakunta askelta kirkkotorilta alkoivat jo viinitarhat. Porras portaaltaan, lava lavaltaan kohoten ne lekottivat siinä päivänpaisteisella rinteellä. Multa oli vasta muokattua, rungot ja oksat huolellisesti puhdistetut ja sidotut niitä tukemaan asetettuihin keppeihin. Pujottelimme niiden välitse aina vähän päästä istuutuen nurmipenkereille ja nauttien siitä omituisen hienosta tuoksusta, jonka aina tapaa Italiassa ja joka luultavasti osaksi saa alkunsa näistä jaloista köynnöksistä, joiden hedelmäkin kätkee niiden kukkien hyvää hajua.
Sitä mukaa kuta ylemmä tulemme, alkaa kuitenkin viiniviljelys harveta. Sijaan tulee hedelmäpuita, kunnes nekin lopulta katoavat ja niitä seuraa melkein pohjoismainen kasvivyöhyke. Onhan siinä yhä kivikkoisemmaksi käyneellä rinteellä meidän kotoinen petäjä, kunnes sekin lakkaa olemasta ja me ainoastaan noin tunnin verran kohottuamme olemme täydellisessä vuorierämaassa.
On niin outoa ja omituista yht'äkkiä kavuta kiveltä kivelle mutkittelevaa polkua, jonka vieressä ei edes kanervakaan kasva. Olen nähnyt vain kuvissa Lapin tuntureita, mutta minusta tuntuu kuin eivät nekään voisi olla sen tylymmät kuin tämä maisema. Toisessa polttavat pohjoisnavan viimat heinän juuren, toisessa polttaa sen aurinko, mutta seuraus on sama.
Tie näyttää kuin kiirehtivän päämaaliaan kohti: yksinäisen erakon maailmaan. Ainoastaan lyhyitä mutkia tehden se melkein kohtisuorasti kapuaa ylöspäin. Hetken päästä se jo johtaa solaan kahden kallioharkon välissä, jossa se ikäänkuin heittää hyvästinsä myhäilevälle maailmalle tuolla alhaalla, lähteäksensä sitten kivistä uomaa pitkin viemään poikki saaren sen toiselle rannalle. Ja siinä näyttää olevan kahden maailman ja kahden maailmankatsannon raja.
Tuolla alhaalla … siellä ovat kyllyydestään hehkuvat hedelmä- ja viinivainiot, siellä on se äskeinen meri ja sen vaahtopilkut, siellä heloittaa vielä Napoli … ja sieltä kuuluu vielä silloin tällöin Ana-Kaprissa karkelevien lapsien sointuisia huudahduksia. Täällä ylhäällä … ei muuta kuin kiveä kiven päällä niin ylös kuin silmä kantaa. Ja tässä rajalla, tässä on rajapatsaskin.
Se on kivistä laitettu komero, joka on muurattu vuoreen ja johon on kätketty itkevän madonnan kuva. Taideteos se ei ole, ei ole muuta kuin lasin taakse puisen kehyksen sisään sovitettu puupiirros. Mutta vaikutus, minkä se tekee, on suurempi ja syvällisempi kuin ikinä minkään Rafaelin tekemän kaunottaren. Sen sydän on nuolella lävistetty, sen silmästä vuotaa kyynel. Lohdutukseksi on joku ohi kulkeva uskovainen kantanut sille kimpun tuoreita tuoksuvia kukkia. Se katselee solaa pitkin ulos avaraan maailmaan, se kuontuu näkemään sekä sinisen meren että valkean iloisina heloittavat Napolin talot. Se on pantu siihen kuin vertauskuvaksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta, jotka aina taistelevat vallasta katolilaisen sydämessä: täydellisestä elämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä, samalla kun se on vertauskuva siitä kahdenlaisesta luonnosta, joka meitä tässä parhaallaan ympäröi.
Meille pohjolan lapsille on tuo karu luonto ja sen herättämä mielentila yhtäkkiä kotoisempi ja tutumpi. Olemmehan me siellä erämaidemme keskessä ja autioiden metsäjärviemme rannoilla oikeastaan vain erakoita kaikki ja ikävöimme sinne takaisin, jos sieltä joskus lähdemmekin, ja voimme siis täysin ymmärtää sen halun, joka melskeisinä aikoina pakotti niin monet maailmaan kyllästyneet joko yksikseen tai suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vetäytymään luostarimuurien hiljaisuuteen tai kätkeytymään erämaisiin majoihinsa.
Ja me alamme yhä uteliaammin hakea sitä erakon asuntoa, joka piankin pitäisi täältä löytyä.
* * * * *