Kauan emme tarvitsekaan seurata matkakirjan osoittamaa tietä, kun vuoristossa, jossa ei nyt näy muuta kuin tätä vuoristoa itseään, erotamme sen harmaan ruskeasta seinämästä vähän helakammin paistavan muurin. Sen takana, niin sanoo matkakirjamme, asuu erakko Anshelmus, joka tarjoo vieraalle viiniä ja leipää ja ottaa heiltä kiitollisin mielin pienen lahjan, jos he suvaitsevat sen antaa.
Jo näkyykin valkoisen muurin yli pienoinen kupooli ja risti, ja portti ja sen rautaristikko ja sen läpi pieni pihatto.
Mutta portti näyttää olevan kiinni. Jos on kiinni, niin kolkutetaan.
Seisomme ristikon takana, kolkutamme, mutta ei kuulu vastausta. Olisiko asukas kyllästynyt yksinäisyyteensä ja laskeutunut alas maailmaan. Mutta piha on ruohoittunut, niinkuin ei siellä pitkään aikaan olisi kukaan liikkunut. Keskellä pihaa on hautaristi, nähtävästi vasta pystytetty. Olisiko hän kuollut? Olisiko tuo hänen hautansa? Niin onkin, saamme sittemmin tietää. Vanha erakko on muuttanut pois, eikä ole uutta ilmestynyt hänen sijalleen.
Ulkopuolella porttia on kiveen hakattu penkki. Istuudumme siihen ja tarkastelemme rautaristikon läpi erakon entistä asuntoa.
Se on kuin kotkan pesä kiinnitetty melkein kohtisuorasti mereen putoavalle kallion kielekkeelle. Oli hän kuitenkin saanut siihen sopimaan kokonaisen pikku luostarin. Toiselta puolen luonnollisen, toiselta tekemällä tehdyn muurin keskessä oleva pihatto on vain muutamia syliä laidasta toiseen, mutta on siinä ollut tarpeeksi tilaa hänen pienille viljelyksilleen. Pihaton takana on pieni porstua, josta yksi ovi näkyy vievän kirkkoon, toinen hänen majaansa sen kupeella. Emme pääse näkemään, millainen lienee hänen kirkkonsa. Mutta on siinä pieni tapulikin ja tapulin aukinaisessa luukussa pieni kellokin—joka kaikki nyt kuitenkin on muuttunut siksi, miksi se oikeastaan lienee ollut aiottukin, hänen hautapatsaakseen.
Liekö hän saanut rauhansa tässä, liekö ollut tyytyväinen elämäänsä ja tehtäväänsä, kun ne molemmat päättyivät? Niinpä melkein luulisi.
Sillä voihan olla, että hän, niinkuin monet muutkin erakot, oli mies, joka aikoinaan oli kaiken maailman ilot iloinnut ja tyhjentänyt kaikkien nautintojensa maljan tuolla alhaalla tuon Napolin lahdelman aina iloitsevalla rannalla, mikä alusta ei näytä olleen muuhun kuin iloon aiottukaan ja mihin melkein kaikki maailman kansat ovat kuin sitä varten pyrkineet.
Hän kyllästyi siihen, niinkuin kaikki muutkin ovat kyllästyneet.
Hän vetäytyi pois siitä, työnsi ulos purtensa, souti saarehen merellisehen, kiipesi läpi viinimaiden ja hedelmäpuistojen, tunki kiviseen erämaahan, heitti viimeiset hyvästinsä siinä, mihin on itkevän madonnan kuva pystytetty, löysi suojaisan paikan kalliossa ja rakensi siihen majansa.