Juna seisoo kauan. Veturit ajetaan talliinsa saamaan ansaittua lepoa. Sijaan tuodaan toinen, nyt enää vain yksi, sillä tästä alkaa alamäki. Sitä tehtäessä kuluu aikaa jokin puoli tuntia. Sillä välin punettuvat punettumistaan vuorten huiput. Valoa heijastuu laaksoonkin. Aamuhämärässä esiytyy siellä yhä useampia taloja, kyliä ja kaikkein alimmaisena pieni kaupunki, jonka keskestä pistää esiin kirkontorni, kumpuilee savukiemuroita lämpiävien huoneiden piipuista ja kuuluu heikkoa, himmeätä ääntä alkavasta liikkeestä.
»Fertig!» huutaa junan johtaja, toinen puhaltaa jahtitorveen, veturi viheltää ja me lähdemme tästä puoleen laskeutumaan yhtä jyrkkää tietä alas kuin olimme tähän asti nousseet sitä tänne ylös.
1893.
ENSIMMÄINEN VAIKUTELMA ITALIASTA.
Lukemattomat ovat ne vaikutelmat, jotka matkustaja saa vähänkään tässä maassa liikkuessaan. Oudoksestaan ovat ne niin voimakkaita ja huumaavia, että kestää päiviä itse kuhunkin seutuun tultua ennenkuin ehtii ne selvittää itselleen. Pitkät ajat tuntuu siltä kuin takaraivossa olisi jonkinlainen kovaksi kivettynyt kudos, jota ei koskaan luule voivansa päästä auki kerimään.
Mutta kaikista vaikutuksista voimakkaimpia oli kuitenkin ensimmäinen, jonka sain silloin, kun tunsin olevani Italiassa.
Olimme lähteneet Itävallan ja Italian rajalta vuoristosta laskeutumaan Lombardian tasankoja kohti. Maisema oli kuitenkin vielä jonkin aikaa sama kuin se oli ollut Itävallan puolellakin. Laaksot olivat lumen peitossa, vuorten rinteillä näytti puroja kuohuvan ja putouksissa vesi keltaisena vaahtona kulkevan, mutta kun niitä tarkemmin katseli, olivatkin ne liikkumattomina ja juoksuunsa jäätyneitä. Turkki päällä siellä liikkuivat ihmiset ja reellä ajettiin rinteitä pitkin luikertelevilla teillä.
Juna kiiti kauheata vauhtia alaspäin. Jarrut vonkuivat vaunun pyörissä niin, että tuntui siltä kuin ne pikemmin olisivat liukuneet kuin pyörineet. Kun olisi ollut edes suora mäki laskettavana. Mutta se mutkitteli nyt alas niinkuin oli äsken mutkitellut ylös, nakkasihe milloin yhdelle puolen laaksoa milloin toiselle, puski milloin tunnelin seinään milloin siitä ulos ja näytti vain vauhtinsa avulla pysyvän kiinni kohtisuorissa kallioissa.
Siinä menossa ei kauan kestänyt ennenkuin lumet hävisivät ja maisema alkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivestä rakennettuja kyliä. Samalla tein sen huomion, että vuorten rinteiltä väheni metsät. Pitkät matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka monissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sitä mukaa tulivat näköpiirin ääriviivat pyöreämmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki ennusti sitä, että oli tulemaisillaan alanko. Rautatien myötämaat eivät myöskään olleet niin törmäisiä kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja löysi jokilaaksoja, seurasi niitä ja sen mutkat kävivät pitkäveteisemmiksi.
Uupuneena yön valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vetäysin pois ikkunasta ja paneusin pitkälleni nukkuakseni.