Lienenkö siinä nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin ja—heräsin
Italiassa.
Lukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heidän tulostaan Italiaan olin kuvaillut, että se tapahtuisi vähitellen ja asteittain, että ensin tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin vähän voimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein tietämättä, missä se oli alkanut. Olin jo edeltäpäin siitä nauttinut.
Mutta näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu yhdessä maassa, niin herää jo toisessa. Enkä tahdo sanoa, että nautinto siitä olisi pienempi.
Kun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siitä katselemaan ulos, en tosin ensin näe muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia, jotka seisovat häkkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sillä joutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka päivä samanlaista junaa katselevat. Aseman takana on laakea kenttä, jonkinlainen harvaan ja säännöllisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta pinnasta pistää esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siinä ei ole vielä mitään erinomaista.
Mutta missä on lumi ja missä ovat vuoret?
Ennenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee eräs toinen vaikutus päälleni ja saa minut vähäksi aikaa kokonaan valtaansa, niin kokonaan, että se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa ne kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen tekee. Kukkain tuoksua se ei voi olla, sillä kaikki on ympärillä kulona. Heilimöivän ilman hajua ei myöskään, sillä vilja on jo aikoja sitten korjattu. Eikähän täällä ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun antaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ne kaikki ja kaikki maailman suloisimmat lemut yhteensä olisivat alkaneet maasta kohota ja ilmaan levitä. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni tyyninä, kuivina kesä-iltoina siellä kotona, kun jostakin kaukana palaneesta suosta tai metsästä tai kaskesta kantautuu niiden ilman autereeseen yhdistynyt lemu. Mutta tämä on hienompaa, puhtaampaa ja niin sanoakseni jalompaa. Se on jotakin vahakynttilän ja suitsutuksen sekaista, sen voisi myöskin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn rovion sijalta; mutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden hedelmäpuiden hengitystä.
Tekisi mieli sulkea silmät, estää näköaistin sekoittamasta sitä tunnelmaa, johonka ainoastaan hengittämällä voi tulla. Mutta silmä hakee sekin osansa ja löytää sen.
Lumi ja vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt ovat joutuneet?
Tuollahan ne ovatkin… Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin katsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän edempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää, kuinka monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siintää muutamia majoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse … siellä ovat vuoret ja lumi.
Nuo julmat jättiläiset, jotka äsken olivat tukehduttaa syleilyynsä, jotka tuntuivat niin kömpelöiltä, raaoilta ja epäystävällisiltä huokuessaan kylmyyttään ja kolkkouttaan, ovat nyt muuttuneet hienoksi, lempeäksi, herttaiseksi kaukaisuudeksi. Se on leveä, sinisen ruskea ryhmä, joka asteittain kohoaa ja kohotessaan väriltään vaalenee. Siinä, mihin aurinko sattuu, on vaaleita pitkulaisia pilkkuja. Kuta ylemmä silmä nousee, sitä enemmän niitä ilmaantuu ja viimein ne muuttuvat yhdeksi ainoaksi lakanaksi. Lakana on silkkiä, ja pinnat, joita se peittää, hohtelevat kuin sametti. Silmä luulee tuntevansa samaa hyväilyä kuin minkä tuntee käsi, kun se silkkiä ja samettia hivelee. Siinä näkee ensin vain värejä niinkuin gobeliinimatossa, mutta kun vähän aikaa sitä tarkastaa, niin esiintyvät muodot ja pienetkin yksityiskohdat lähempänä rinteillä: vaaleat kirkontornit ja pienet kaupungit, matalat selänteet ja vähän korkeammat mustemmat metsät ja lumiset lakeudet niiden välissä.