Territet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on rautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa, ostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat jotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain, että lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen rautatie kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä melkein kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie tai oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.
Kun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin näkyy tuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas. Puolivälissä rataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin ainakin. Kun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja päinvastoin. Kummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan vettä täyteen, samalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa ylhäällä olevan alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin. Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää vahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista »vinttaamista». Liikkeen järjestämistä varten sekä myöskin nuoran katkeamisen varalta on vaunuissa jarrulaitos.
Keksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu koskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei minua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.
Vähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä omituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki huoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten kohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan kylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas niittyä ja kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki tien, joka mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren rinnettä—ja yhä avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella olevien kylien ja kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee, ihastus täyttää rinnan, yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja,—ja samalla ei kuitenkaan lähde mielestä pieni arkuus ja pelko … kunhan ei vain laitokset särkyisi ja katkeaisi köydet ja me mennä huristettaisi myötämäkeä murskaksi sen alle… Se on omituinen sekava tunne, jolla on oma viehätyksensä.
Tunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta, kun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se on kovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään reunaan. Se on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on vastassa hotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä. Suuri osa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee, sillä matka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta suureksi kirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun meidän on aikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin huippuunkin, niin on vielä suurin osa matkasta edessä.
Odottaessani junan lähtöä »ain' ylös mäkihin» käyn Glionin kaupunkia katselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun varrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn lehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta »Alppila» se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla on vuoren rinnettä vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin maailmaa tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen, jota laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin liikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä mökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka reunat ovat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada jalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden keskellä kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten, kunnes viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi maailman ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja voimakas, että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin yksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee; mihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin iloita.
* * * * *
Mutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna oikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se tietysti erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko, hammaskisko, johon veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää junaa ylös.
Vaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman arvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään siinäkin ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä tyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin voihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä voitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan luontoa sen vahvimmissa varustuksissa.
Ja kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan valloitus. Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.