Ensin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet liikkeelle. Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja kukkulalta toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden pohjassa äkäinen vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja, lohkoneet ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse ohi, ja puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä ympäri. Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan vuotta peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut seisaus, ja siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan. Keskikesä tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan suunnatuksi sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään tuli varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä suoritti jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja tasoittivat tietä minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat, tykistö lohkoi kalliot, puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki höyryhevon selässä voittoa täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen voitetun vuorenväen yhä edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on saavutettu, on työ suuri yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole antautunut vuoren ukko, ei rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se maanvieremällä, vesitulvalla ja lumivyöryllä, ja aina täytyy olla säännöllinen vartiojoukko valloitettuja asemia puolustamassa.

Tuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä sitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita puita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.

* * * * *

Me lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla matkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin, miltei tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset käyskentelivät keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia kaduilla myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä. Se oli etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä hammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli sielläkin etelämainen ja puut »ulkomaalaisia». Viiniköynnökset eivät enää viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa. Jonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja etelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja kirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin hetki, kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena—oli tultu Itämeren yli. Terve Suomi, oi terve Pohjola!—siinähän on koivu, tuossa petäjä, tässä kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä astelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa. Sydänmaassa ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä täällä vain pilkoittaa jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun lehmät eivät vielä näin kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.

Suomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat pienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi, kuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa, maa on ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan—siinä on suo, suon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen sulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä autiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä nietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan, Välimeren rannalta—Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty ja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset, joita luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki kuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen, niin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei kuitenkaan ole unta.

On tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä tuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää vievän suoraan Geneven järveen,—kaikki epätasaisuudet sulavat yhdeksi viettäväksi lakeudeksi,—ja edessä on vielä vaikein taival ylös kirkontorniin, vuoritemppelin näkötorniin.

Kolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle, peittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on kadonnut ja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston luonto. Päivä kyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan varjoon tai pistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko ruumiin. Tunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi lumikinoksien. Ei näy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita, keilamaisia vuorten huippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se samaan aikaan vuodesta on valokuvista päättäen—Huippuvuorilla. On sivuutettu Lappi ja Taka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.

Ja kuitenkin, kuitenkin—ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä lumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy juna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin Seurahuoneen talo Helsingissä.

Suurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen aikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista. Sinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä mutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison viisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher de Naye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen ympäröimien vuorenhuippujen keskellä…

Kerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien—jos sinne joskus omin voimin nousen.