MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA
(1903)
TULO TYROLIIN.
Oli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet taivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt kuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä saanut monenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä kaupungeissa että maalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta, mutta huudahtaa siitä, kun jää ja lumi, ja vielä etelästä päin, vilkuttavat silmää. Se on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää matka jonkin lumivuoren juurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin kauaksi penikulman päähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan, niin mitä sitten mahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän kuumimmillaan ollessa! Siinä suhteessa—ja monessa muussakin—on kaikki toteutunut yli toiveidenkin, sillä tätä kirjoittaessa sataa lunta tuolla puoli kilometriä ylempänä ja täällä laaksossa on viikon päivät ollut lämmintä tuskin kymmentä astetta.
Mutta missä nyt ollaan?
On suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen rautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten pyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua Brennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta ylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien välissä, haarautuu pieniä »innejä», sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia kalan selkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja yhtä semmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme tiemme sinne, missä nyt olimme.
Tänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta valtakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen Insbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.
Sitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä! Ollapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten rakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan—tulee vielä selviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan uusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja nuoruuttaan. Vaunujen seinät ovat lasista, niin että niistä kurkistelemattakin näkee ympärilleen, vauhti on hidasta, pysähdykset pikku asemilla pitkät kuin Porvoon radalla—mutta mikä ero muuten! mikä ero!—niin että silmä ehtii sulattaa sen, minkä se saa. Kun on pikajunan ahtaudessa kiitänyt ja keikkunut kuin viimeistä päiväänsä kohden, tuntuu sanomattoman suloiselta istua tässä vielä hengissä ja nauttia uudelleen elämästä ja sen antimista. Menköön maailma menojaan, ja jumalankiitos, että olen päässyt sen jaloista pois!
On ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta noutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää lahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa tämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin viehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle pyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen rauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi kaikki maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan niittyä, siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis siinä parhaallaan hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri ikään niitetyn heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu vielä voiksi ja juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä on jollakin karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai sullonut kiviä, lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto, toisaalla kasvaa kuusia. Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä pienoisen sini- tai vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä on hedelmäpuiden piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla täällä jokin uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.
Metsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta kun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä kaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä rinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä on metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä, sydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja köyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään enää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja kasvullisuuden rajalla. Sillä siinä se nyt on lumi, viileä silmälle nähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista sen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän voiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä laskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.