No niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen sitä kuitenkin sanoa »maalliseksi paratiisiksi». Ja siksi minä sitä tahtoisin kutsua etupäässä sen tähden, että se niin paljon muistuttaa Pohjoismaita, Suomea.
Ja siinä se on sen suurin viehätys. Sillä—en tiedä, uskallanko sen tunnustaa—mutta ei ainakaan minua ole mikään ulkomailla matkustellessa liikuttanut enemmän kuin se, kun kohtaa siellä jotakin kotimaista, jotakin »omaa», jotakin, joka näöllään, tuoksullaan tai muulla muistuttaa minua siitä, mitä kotona on. Ja ilostus, hämmästys on kahdenkertainen, jos tuo tuttu esiintyy jotenkuten kirkastuneena, jalostuneena semmoiseksi, miksi kotoinen luonto tai kotoiset olot voisivat kehittyä, jos niitä osattaisiin ihmiskäsin ja ihmisaattein kirkastaa ja jalostaa.
Mutta juna on pysähtynyt—pysähtynyt siksi, ettei se pääse enää sen edemmä. Laakso on kapenemistaan kaventunut, vuoren seinät käyneet jyrkemmiksi, mäen huiput lumisemmiksi, ne ovat kupeelta kiertyneet eteen ja seisovat seinänä vastassa, muodostaen umpipohjukan. Ollaan siinä, mihin on pyritty, etsimässämme tyrolilaisessa vuorilaaksokylässä, Mayrhofenissa.
»ENSI-ILTA».
Vaikka matkailijaliike täällä on ollutkin jo kauan käynnissä, luoden m.m. lukuisia hotelleja, ei tämä kylä kuitenkaan vielä näy joutuneen sen turmeluksen alaiseksi, jonka heti huomaa vanhemmissa turistiseuduissa. Tulija saa rauhassa kantaa kapineensa kantajain ja ajurien niitä häneltä riistämättä—Italiassa oli ajuri minulta kerran rouvanikin ryöstää. Ajureja ei täällä muuten voisi ollakaan, sillä ei ole semmoisia teitä, joita myöten voitaisiin ajaa. Saamme lähteä itse itsellemme asuntoa etsimään. Sen löydämmekin heti aseman luota.
Ja kun nyt olemme kerran päässeet sille tuulelle, siihen mielentilaan, että kaikki meitä miellyttää, niin miellytti meitä hotellikin, mikä tapahtui nyt ensi kerran elämässäni. Se on kyllä kaikenlaisilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustettu, sähkö sekä -kelloineen että -valoineen, mutta samalla on siinä oma kansallinen leimansa. Se on vain hiukan hienommaksi kehittynyt talonpoikaistalo, rakennettu paikalliseen malliinsa.
Tyrolilaisessa talossa on tilava käytävä, joka jakaa sen kahteen osaan. Kahden puolen tätä käytävää on toisella puolen asuinhuone eli tupa— usein savutupa!—ja sen takana keittiö, toisella puolen jonkinlainen työhuone ja ruokasäiliö, Käytävästä vie raput toiseen kerrokseen, jossa sielläkin on läpi koko kerroksen samanlainen käytävä, mistä vie ovet makuuhuoneisiin. Molemmista näistä käytävistä pääsee verannalle eli parvekkeelle, jommoinen kiertää koko rakennuksen sen kumpaisenkin kerroksen kohdalla.
Tästä alkuperäisestä talosta on nyt melkein mitään muuta kuin sen pinta- ja kuutioalaa laajentamalla saatu aivan erinomaisen herttainen ja hauska vieraskoti. Alikerroksessa on yksi huone tarjoiluhuone eli vierastupa, jossa ei syödä, mutta nautitaan vain viiniä, olutta t.m.s. ja johon seudun rahvas kokoontuu iltaansa viettämään, välistä laulamaan ja tanssimaan. Tämä huone on sisustettu tukevilla pöydillä ja seinää myöten kulkevilla penkeillä. Sen takana on samalla puolella käytävää ruokasali, joka on pyhitetty varsinaisia vieraita varten, ja sinne paikkakuntalaiset eivät tule. Toisella puolen käytävää on jonkinlainen lukusali eli salonki, jossa on sanomalehtiä, kirjallisuutta ja kirjoitusneuvoja. Toinen sillä puolen oleva huone on jonkinlainen varastohuone tai on se sekin muodostettu matkustajain olinpaikaksi. Yläkerrassa ovat sitten makuuhuoneet. Verannat ovat isonnetut ja laajennetut vierasten olinsijoiksi, ja on niistä sateelta ja paisteelta suojaavien räystäitten alta mitä ihanin näköala laaksoon ja vuoristoon.
Kodikkuuden tunnetta lisää vielä suuressa määrin se, että se on talon oma väki, joka ottaa vastaan vieraat ja niitä hoitaa. Pulska isäntä ja komea emäntä—en ole missään nähnyt niin pulskia isäntiä ja emäntiä— tulevat ystävällisesti kättelemään ja riisumaan päällysvaatteita, talon omat tyttäret—en ole missään nähnyt niin paljon kauniita tyttöjä yhdessä paikassa kuin täällä—saattavat vieraan huoneeseen ja hänelle vuoteen valmistavat. Ja ne samat tyttäret toimivat sitten myös tarjoilijaneiteinä. Ei mitään ikäviä »kyyppareita», ei mitään liukaskielisiä ja -mielisiä »ovenvartijoita».
Ja kun sitten tullaan alas aterioimaan, niin istuutuvat isännät, emännät, tyttäret kukin vuoroonsa vieraalle seuraa pitämään, kysymään kuulumisia ja tarvittavia tietoja antamaan. Ikävä vain, että niiden saksa on sellaista, etteivät sitä berliiniläisetkään ymmärrä, mutta kun sanoo »joo! joo!» joka paikkaan, niin ainahan siinä suoriudutaan.