Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua! Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista—yksi siellä, toinen täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa —keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua kaivavan ja kaatavan veden voimasta. Silloin kylän parhaat pojat, sen reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta, joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni, ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien oksien tieltä.
Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina hätätilaisuudessa puuttuu—ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen, silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa uomassaan.
Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö. Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät. Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.
Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan tuhoja tarkastamassa.
Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha, pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat… Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä, suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja—ja ovat yhtä ihastuneita.
Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat—müncheniläiset, wieniläiset, berliiniläiset—kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä »gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.
Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia. Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana. Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.
No niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä ponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman meno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, miksi luonto tällä tavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se ei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina—niin aina!— heikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon »lait», joiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden jumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.
Mutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin veden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys—ei tarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin muutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä.—Juuri kun veden pauhu oli korkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus ilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa—ja sade ylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui huippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen vaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot, kylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa tuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan— sitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.
Ja me matkailijat—me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä maailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta alppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat, ovat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on seulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa, niin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.