Niin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on muuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen potattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta tehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään, noita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään pelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen vastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää jaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. »Tehkööt sen tulevat polvet.»
Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.
KOHTI KORKEUKSIA.
I
Vaikka tämä laakso, Tsillerlaakso, onkin 630 metriä, siis yli puolen kilometriä, meren pintaa korkeammalla, eli paljon korkeammalla kuin korkein vaaran laki Suomessa, on se kuitenkin vain laakso, josta oikea vuoristo vasta alkaa.
Se päättyy niinkuin jo on kerrottu jyrkkiin metsäisten vaarain rinteihin ja niiden yläpuolella oleviin kivihuippuihin, jotka sulkevat silmältä tien ja rajoittavat sen näköalan. Tuossa seinässä on kuitenkin halkeamia, joista voi nähdä kauas vuorimaan sisään ja joiden läpi etäiset lumihuiput ja jäätiköt loistavat. Nuo halkeamat ovat nekin laaksoja, joita myöten kävelytiet vievät yhä ylemmä ja yhä syvemmä.
Lähdemme muutamata semmoista tietä vaeltamaan jonakin viileänä aamuna. Kuljettuamme niittyjä pitkin ja kautta pienten kylien ja ohi yksinäisten talojen, peltojen pientareita ja nurkitse latojen ja riihien, saavumme kohta tuon jyrkkänä kohoavan vuoriseinän alle ja olemme samalla myös halkeaman suulla, joka aikain aamuna on tuohon seinään revennyt. Halkeaman pohjassa kuohuu vuorivirta ja heitäikse huimaavalla vauhdilla alas tänne isoon laaksoon. Kosken rannat ovat niin jyrkät ja syvät, ettei tie pääse niitä myöten kulkemaan, vaan täytyy sen etsiä itselleen ylöspääsyä toisaalta. Mutkitellen metsässä, kiertäen kalliolohkareita, käyttäen hyväkseen vuoriseinään muodostuneita hyllyjä, ollen välistä pakotettuna pienen sillan avulla harppaamaan kosken rannalta toiselle ja sieltä etsimään itselleen jalansijaa, kiemurtelee se kiemurtelemistaan ylöspäin välistä niin ahtaassa solassa kuin tavallinen kaupungin katu korkeiden kivimuurien välissä—se ero vain, että huoneiden seiniä edustavat vuoren rinteet kohoavat satoja metrejä kymmenien sijasta. Tuossa solassa vallitsee ainainen kosteus ja viileys, jota sille antaa alhaalta koskesta nouseva kuohusumu ja ylhäältä vuoren seinää pitkin itkeytyvä vesi. Vanhat tarut vuoriaan vartioivista peikoista ja hyypiöistä johtuvat ehdottomasti mieleen tätä kuilua kulkiessa, ja veden pauhu jalkain alla pitää rinnan hermot alinomaisessa vavistuksessa. Ja kun tien on tuon tuostakin täytynyt pujahtaa kattona riippuvan kallionkielekkeen alle, jonka pieninkin järistys vuoren sisässä näyttäisi voivan päällemme pudottaa, niin ei ole ihme, jos jänne kulkevan kantapäissä pelosta hiukan ponnistaikse semmoisilla paikoilla. Ja vavahtaa siinä vanhankin vuorelaisen rinta, kun hän yht'äkkiä, varsinkin jonkin suuremman sateen jälkeen, huomaa keskellä tietä leiviskäisen kiven, joka on irtautunut jostakin yläilmoista ja siihen pudonnut. Varsinkin keväällä lumien lähdön aikana kuuluu kiviä ropisemalla ropisevan alas.
Vihdoin on tämä jyrkkä holvikäytävä päättynyt, ja me astumme niin sanoaksemme vuorilinnan ensimmäiseen kerrokseen. Vuoren seinät loittonevat toisistaan ja antavat sijaa pienelle laaksolle, jota sopisi nimittää linnan etehiseksi. Vaahtoinen vuorikoski on leventynyt ja muuttunut viliseväksi virraksi, tie kulkee tasaisena sen ahdetta pitkin, sen rannoilla on niittyjä, jotka kohoavat vähän matkaa vuorenkin rinnettä, kunnes siellä ylempänä taas alkaa metsäinen rinne ja sen yläpuolella kohtisuora kallioseinä.
Laaksossa on muutamia talojakin, joista yksi on muodostunut pieneksi ravintolaksi. Olemme viipyneet tänne kiivetessämme vain tunnin ajan ja ryyppäämme siinä aamukahvit verannalla. Siihen näkyy äsken kulkemamme solan yli ja vuoren seinäin välitse jättämämme suuri laakso kirkkoineen, rautatieasemineen, taloineen ja mutkittelevine jokineen ja polkuineen. Kiipeäminen on ollut sangen rasittavaa, mutta muutamain minuuttien lepo uudistaa voimat—mikä on vuoristossa kävelemisen suurimpia viehätyksiä. Ja kevein askelin jatkamme taas matkaamme. Vähän aikaa laakson lattiaa kuljettuaan päättyy tie sen peräseinään ja alkaa taas kohota niinkuin äsken suuresta laaksosta lähdettyämme. Ja taas täytyy tien ja sen kävijän tehdä totista työtä eteenpäin päästäkseen. Virta on jälleen muuttunut, ensin koskeksi ja sitten putoukseksi, joka näyttää syöksyvän alas kuin jostakin reiästä katon rajassa.
Sinne kun tullaan, katon rajaan, ollaan jälleen ahtaan solan suulla, jossa nousu on lakannut ja jossa tie kulkee kuin käytävässä. Milloin ovat tämän käytävän seinät niin jyrkät, ettei niihin ole päässyt mikään puu juurtumaan. Milloin on seinän putous loivempi ja sen pinta karkeampi, ja silloin se on »tapioitu» metsällä niin komealla—havu- ja lehtipuilla—ettei Suomen synkimmilläkään saloilla sen komeampia, ja ruohoilla, sammalilla ja marjanvarsilla niin hyötyisillä kuin Savon mäkien rehevimmillä rinteillä. Kun se runsaus vain olisi sieltä saatavissa—mutta ei pääse sinne sirppineen törkyjen tekijä, ei pysy siellä ketterä alppikarjakaan, ainoastaan kilit ja pukit siellä kellojaan kilistävät ja määkäsevät tyhmän tervehdyksensä matkamiehelle.