Tämä sola on pitkä ja mutkitteleva ja kaikuu ja kumisee pohjassa kuohuvan kosken pauhusta. Välistä katoo koski näkymättömiin puiden ja kallioiden alle, välistä se on tietä kulkevan nähtävissä. Se on melkein kauttaaltaan valkoista vaahtoa, joka vain joissakuissa suvantopaikoissa kalliopaasien kupeella muuttuu tyynemmäksi sinisenvihreäksi vedeksi. Sitä puristetaan, survotaan, heitellään ja hierotaan armottomasti, ja sitä pahoinpitelyään se ärjyy ja ulvoo. Siellä täällä se saapi toverin tuskiansa jakamaan, kun huimaavasta korkeudesta syöksee seinää alas jokin pienempi puronen hukkuen isompansa helmaan.

Sola laajenee ja taas aukeaa laakso eteen ja me olemme alppilinnan toisessa kerroksessa. Tämä laakso on laajempi ja pitempi kuin äskeinen ja täynnä asutusta. Se on viimeinen viljelty paikka, ja siinä olevat talot ovat viimeiset, joissa kaiken vuotta asutaan. Niitä on virran partaalla—koski on taas muuttunut virraksi—on ylempänä loivilla niittyisillä rinteillä, on korkealla metsäisten kallionkielekkeiden päälläkin. Maanviljelystä täällä vain nimeksi harjoitetaan, sillä ilman viileys ja yhä korkeammaksi käyneiden vuorien pitkät varjot viivyttävät viljan kypsymistä. Viljelyskelpoiset rinteet ovat sitäpaitsi useimmiten liian jyrkät hevosella ja auralla kynnettäviksi. Melkein kaikki viljelyskelpoinen maa on heinän kasvussa ja antaakin kesässä kolminkertaisen sadon, joista kaksi kootaan latoihin ja kolmas koituu syksymmällä suoraan lehmien suuhun. Heinäntekoa kestää niin ollen melkein koko kesän, ja kun työvoimat ovat pienet ja ilmat epävakaiset— täällä sataa ainakin kolme päivää viikossa—täytyy sitä tehdä tuhrustaa siihen katsoen.—Jossakin paikassa on vähäinen ruispelto tai perunamaa. Ei tahdo uskoa silmiään, kun näkee, että tähkä täällä on vielä vihreä, kun se pari tuntia sitten laaksossa, josta lähdimme, jo kuhilaalla kellerti. Mutta selityksen tähän antaa lumikinos, joka talvisilta teloiltaan vielä paistaa tuosta vuoren alta halkeamasta.

Se kinos on talvisen lumivyöryn eli laviinin tähteitä. Vyöry on uurtanut itselleen väylän vuoreen ja puhdistanut sen puista ja maasta, niin että paha arpi ammottaa vuoren rinnassa. Mutta vielä ammottavampia, vielä aivan vereslihalla olevia haavoja on kesäinen sade saanut aikaan muutamia päiviä sitten.

Jossakin tuolla korkealla on vuoren huippu, jota ei tänne näy. Sen huipun hartioille on pysähtynyt kulussaan vettä kantava ukkospilvi ja sinne kaatanut ja kumonnut sisältönsä silmänräpäyksellisessä purkauksessa. Hirvittävällä voimalla on vesi syössyt alas, repinyt maata ja repinyt metsää ja yhä leveten syössyt alas laaksoon, ajaen lumiauran tavoin kaikki tieltään, uurtaen vihdoin paria syltä syvän ja paria kolmeakymmentä syltä leveän uoman parhaaseen niittyyn, samalla työntäen kiviä ja soraa yhtä laajalle alueelle. On aivan uskomatonta, että vesi yhden ainoan pilven purkauksesta voi saada aikaan semmoista hävitystä ja että kivet, kuutiometrinkin mittaiset, ovat sen käsissä lennelleet kuin lumipaakut auran tiessä kahden puolen paikkaa, mistä se on kulkenut. Tämä tällainen hävitys oli tapahtunut kahden puolen erästä taloa, säästäen kuitenkin sen itsensä. Mutta suuri oli silti vahinko. Maanomistaja sai vähentää karjaansa parillakymmenellä lehmällä.

Niin, sillä tavalla saattaa täällä »sataa sisään», näissä vuoriston laaksosalongeissa… Ja kauan kestää, ennenkuin luonto jälkensä peittää, ennenkuin niitylle ajautunut raaka maa taas alkaa vihertää.

* * * * *

Noin tunnin, puolitoista, kestää kävely laakson pohjassa, Kulkiessamme olemme sivuuttaneet ravintolan toisen perästä, joita aina noin puolen tunnin päästä ilmaantuu tiepuoleen. Näin matkailijatulvan ylimmillään ollessa on niissä aina vieraita, tulevia ja meneviä. Kirjava on se joukko, joka Saksan tasangoilta ja sen suurkaupungeista tänne saapuu jäseniänsä verryttelemään ja raitista ilmaa hengittämään. On lihavia pappoja, jotka vettä—ei, olutta—valuen ja niin vähissä vaatteissa kuin mahdollista puuskuttavat eteenpäin. On vielä lihavampia mammoja, jotka hameet polviin nostettuina kaikin voimin koettavat voittaa vastamäkien vaikeuksia. On kokonaisia perheitä, isineen, äiteineen, lapsineen, tätineen ja setineen. On yksinäisiä naisia, suuremmissa ja pienemmissä parvissa, kaikilla reput selässä, pitkät alppisauvat kädessä, jalassa nauloitetut paksupohjaiset vuorikengät. Se on ystävällistä, herttaisesti tervehtivää, hymyilevää herrasväkeä, ei juuri erittäin sirotekoista, mutta ylen isoäänistä. Kun semmoinen parvi pullahtaa ravintolaan ja rymähtää alas sen penkeille ja pöytien ääreen, sortuu kohisevan koskenkin ääni, enkä luulisi lumivyörynkään paukkeen kuuluvan silloin, kun kaksi tuollaista matkuetta yhtyy ja alkaa huomioitaan vaihtaa. Tilataan siinä sitten olutta ja viiniä, huudetaan juustoa ja makkaraa ja—näköalakortteja! Nekin tuodaan tarjottimilla, valmiiksi varustettuina postimerkeillä, ja niin saavat kotona olevat ystävät ja tuttavat tietää ja nähdä, missä mennään, missä syödään ja missä juodaan. Ja ettei vain epäiltäisi, että kortti on ostettu ja lähetetty joltakin rautatieasemalta, ja ettei siis olekaan jaksettu tänne yläkertoihin kiivetä, täytyy nimikirjoitus välttämättä varmentaa sen ravintolan leimalla, josta kortti on lähetetty. Jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen on tämä matkailijain tulva, saa siitä, että Mayrhofenin postikonttoriin päivittäin kokoontuu näköalakortteja noin pari tuhatta kappaletta tähän yhtyvistä eri laaksoista.

Hetken aikaa meluttuaan ja iloittuaan jatkaa joukkue matkaansa, ja me kiitämme heitä siitä—saadaksemme nyt hetkeksi (s.o. siksi, kunnes taas toinen roikka ryntää sisään) jälleen antautua virran soittoa kuuntelemaan ja ihailemaan näköalaa edessämme.

* * * * *

Pyydän anteeksi, että yhä vain näköaloista kerron, mutta sitä vartenhan sitä täällä liikutaan, niistä nauttimassa. Tässä on nyt tämän verannan edessä piha, jossa kanat nokkivat muruja, joita heille heitetään. Pihan keskellä on suuri, kivinen allas, johon vuotaa ainainen kirkas vuorivesi rautaisesta putkesta. Altaan ääressä seisoo emäntä vaatteita huuhtoen, oikea vuoristolaisnainen, tanakka ja samalla solakka, käsivarret jänteitä vain. Pihaa rajoittaa talo, puusta rakennettu, ruskea kuin tervattu venhe. Sen katto on tehty paksuista, käsin halotuista päreistä, joiden painona on aina metrin matkan päähän riviin asetettuja kiviä. Katon yli näkyy hiukan korkeammalla vihreällä kunnaalla oleva valkeaksi rapattu pieni kirkko vihreine torneineen. Tämän idyllin taustana on tuolla tuonnempana laaksoa sulkeva kolmentuhannen metrin korkuinen vuori. Vuori on alempana tumman vihreää metsää, vähän ylempänä heleänvihreää nurmikkoa, siihen sirotettuine ruskeine latoineen ja karjamajoineen; vieläkin ylempänä on alasvalunutta ruskeaa kivisoraa, sitten ylinnä harmaata kalliota, joka päättyy teräviin hammasmaisiin huippuihin. Huippujen välissä painanteissa lepää ikuinen lumi ja jää: lumi valkoista, jää vihreää; ja kaikkein korkein huippu on usmapallon peitossa. Kaikki tuo kuvastuu sitten vaaleansinistä taivasta vasten… Ja ilma on niin kirkas ja kuulakka, että sieltä kilometrien päästä näkyy puut ja kivet ja purot ja ylhäällä lumirajan kohdalta erämaasta pieni matkailijamaja.