Mutta karjamaja tuotti minulle pienen pettymyksen. Se oli kyllä kaikin puolin kotoinen, sama likainen tarha, samat paarmat ja kärpäset, sama lehmisavu (ei kuitenkaan lastuista, vaan alppiruusun varsista!), samat matalat ja savuiset kodat ja tuvat ja kamarit—täällä täytyy. sitäpaitsi olla vielä navettakin, iso navetta koko karjaa varten siltä varalta, kun kuumimmankin kesäpäivän jälkeisenä yönä voi tuiskuta puolipolveen ulottuvan lumikinoksen. Mutta se pettymys, se oli siinä, että täältä puuttui karjakot, puuttui tytöt, »säterijäntat», joista kaikki vuoristojen runoniekat laulavat ja joiden joikumisen olin luullut välttämättä pitävän seurata karjan kellojen soiton mukana—ja niiden sijalla oli miehenroikaleita sekä paimenina ja lypsäjinä että voin ja juuston valmistajina.

Siinä leikissä, jota karjanhoito täällä on, eivät naisen voimat kyllä kestäisikään. On raskasta työtä tuo karjan kintereillä seuraaminen ja sen koossa pitäminen, kun ilmojen mukaan täytyy ajaa se milloin ylemmä, milloin alemma. On vielä raskaampaa kaikenlainen kantaminen, niinkuin keittopuiden ja varsinkin maidon, jota ei valmisteta juustoksi joka karjamailla, vaan viedään niiden kesken muodostuneeseen meijeriin. Kun matkaa meijeriin voi olla kilometri, kaksikin, niin arvaa sen, mitä maitotynnyri vastamäessä painaa. Eikä itse juuston valmistuskaan, kun juustot tavallisesti ovat viidenkymmenenkin kilon painoisia myllynkiviä, joita on nosteltava ja pyöriteltävä ja lopulta laaksoon kannettava, ole pikkutyttöjen työtä. Kaikkeen siihen tarvitaan selkää, koipea ja käsivartta, ja niitä ei puutu »sennereiltä» eikä »sveitsareilta», joiksi kutsutaan paimenia ja juustomestareita.

Semmoista rotua kuin nämä karjan- ja sikopaimenet (sillä sikoja, pulskia, suuria sikoja elätetään karjamajoilla juuston kurnaalilla) ei liene monahtaalla muualla maailmassa. Tämän Tsillerlaakson ja sen sivulaaksojen rotu on ruskeaveristä, tummatukkaista, hiukan koukkunenäistä, aivan kuin vanhaa roomalaista tyyppiä, silloin tällöin myöskin vaaleampaa, sinisilmäistä germaanilaista. Muistelenkin jossakin lukeneeni, että väestö näissä laaksoissa olisi tähteitä roomalaisesta rodusta, mikä ei olisikaan ihme, kun roomalaisten vanha tie Germaniaan kulkee ei kaukana tästä ja sen tien varrella tavataan; vielä roomalaisia linnanraunioita. Jotakin »klassillista» siinä on tässä kansassa, ja jos joku kuvanveistäjä haluaisi mallikseen kaikin puolin sopusuhtaisia ihannemiehiä, niin tulkoon tänne katsomaan, miltä näyttää senneri, joka sarvista tyyrää äksyä härkää. Mutta samalla on sangen hullunkurista nähdä tuo jättiläinen kyykyllään lehmän kupeella tiristämässä sen utareista maitoa läkkilitraan. Vielä hullunkurisempi on näky, kun hän lypsää kiliä, sääret levällään, kili niiden välissä.

Juuston valmistus tapahtuu—niinkuin tapahtuu, en tiedä oikein miten. Mutta sen minä ainakin voin kertoa, että maito kaadetaan suureen kattilaan, joka niinkuin pyykkipata porisee kivistä kyhätyn tulisijan päällä, josta nouseva savu täyttää kodan ja mustaa kaikki muutkin huoneet. Lieneekö tämä laitos välttämätön antamaan juustolle jotakin paikallista makua, en tiedä, mutta niinhän väittävät italialaiset, ettei viini tule hyvää, ellei rypäleitä jaloin muserreta. Kuka tietää, mikä juuri juustonkin »käymiselle» otollinen bakteri se sopivalla hetkellä pudotaikse nokisesta katosta keittoa maustamaan? Mistä sen tietää, mikä tieteellinen salaisuus piilee vanhassa sananlaskussa: »lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa»? Ja makeata, mehevää on tuo juusto, jota muuan sveitsari vei maistamaan kellariinsa, missä sitä tuhansien markkain edestä seisoi notkuvien hyllyjen päällä. Mene tiedä, onko se huippuunsa kehittynyt siisteyskään aina sitä viimeistä viisautta. Se nyt on ainakin varma, että tämä juusto, jota hienompien hotellien pöydällä kristallikuppien alla tarjoillaan, valmistetaan keskellä tunkiomaista karjapihaa savupirtissä, jossa roikkuu orsilla märkiä, hikisiä sukkia, kenkiä ja sanon asiat omilla sanoillaan— kalsonkeja, ja että se säilytetään märässä, ummehtuneessa kellarissa tämän savupirtin lattian alla.

Vaikka melkein kaikissa karjamajoissa, joissa pistäysin tai joiden ohi kuljin, olikin yksinomaan miehinen asutus, niin oli sentään johonkin sijoittunut juuston valmistaja koko perheensä kanssa, vaimoineen ja lapsineen. Perin suomalainen sydänmaan mökki semmoinen. Lapset, ei erittäin puhtaat ja paitasillaan, juoksevat ensin pakoon ja sitten tulevat uteliaina tulijaa tarkastamaan. Samat kyselyt kuin kotona: »Mistä kaukaa ollaan? minne mennään?»—samat: »ooho!—vai niin!—no, elähän!—Kaikkiakin. Ei tässä maailmassa!»—nuo huudahdukset sen johdosta, kun kuulevat, että Suomi on siellä ja siellä, niin ja niin monen päivänmatkan päässä. Ei muuten aavistustakaan, missä Suomi on, ja kummako se, kun ei muuan mies tiennyt missä Sveitsikään.

* * * * *

Ollaan siis suhteessa niinkuin toisessakin jotakuinkin erämaassa tässä vuoriston kolmannessa kerroksessa, ollaan aivan erämaan rajalla, sillä neljäs kerros tai oikeimmittain vinni on jo kolkointa kivi- ja jääkorpea. Kuusi pyrkii kyllä pyrkimistään niin ylös kuin mahdollista. Se on tähän saakka selkä suorana seurannut laakson nousua. Mutta vähitellen sen on täytynyt polvilleen laskeutua—toiset puulajit ovat jo aikoja sitten uupuneet—sitten ryömylleen, viimein maata pitkin, niin että kuusikko on muuttunut matalaksi kuin katajikko, aivan niinkuin saariston etäisimmillä kallioilla, kunnes ei sekään ole jaksanut kestää lumen painoa ja kylmiä tuulia ja karun kivikon niukkaa ravintoa. Ainoastaan kaikenlaiset kanervat ja alppiruusut ja heinät seuraavat vielä vähän matkaa ja huutavat tätä voittoaan ja sen riemua mitä heleimpien ja voimakkaimpien värien kymmenillä kielillä. Ei missään ole punaisen, sinisen ja keltaisen vaikutus niin väkevä kuin näillä ylimmillä alppiniityillä, joissa ei niitä puut peitä, eivät varjot tummenna, ja aivan hurmaava on kuva, kun sattuu lumen satamaan ja alppiruusut pitkäin kanervamaisten varsiensa päässä punertavat valkealla hangella.

Luonto on ihmeellinen mitä herkullisimpien kuvaelmain järjestäjä—kun sille päälle sattuu. Sillä kun usein ennen meren ulkosaaristossa harmaiden kallioiden keskessä soudellessani tai purjehtiessani luulin jo kaiken vihreyden kadonneen, ilmaantui yht'äkkiä eteen lahti, pieni poukama, mitä herttaisin ja hilpein niitty, joka oli kuin tuulien ja myrskyjen ottolapsi, jota he hellivät ja säälivät ja suojelivat ja kallioiden yli raivotessaan vain pehmeällä kädellä päähän silittivät. Semmoisessa suojapaikassa voivat kaikki mahdolliset kasvit kyyröttää, siellä tapaa välistä ulkomailta meren tuomista siemenistä itäneitä ruohoja ja pensaita, joita mantereella ei koskaan tapaa.

Melkein samanlainen paikka hämmästytti minua yht'äkkiä tielläni eräässä vuorilinnan viimeiseen kerrokseen vievän porraspolun käänteessä. Suojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa, lekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren hyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut viihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä koivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia ja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita. Ilma viileän raitis, niinkuin kotona tyynenä syyskuun aamuna. Ja yht'äkkiä tiitittää pakastiainen pään päällä… Sinä metsästystoverini Hikiän harjuilta, sinä kalastuskumppanini Porkkalan kareilta—sinulle lähetän terveiseni! Pieni on maailma, vähät ovat välimatkat, sama näkyy olleen tekijä Tyrolin kuin Suomen, sama mestari merten mikä alppienkin.

Lepäämme tässä, avaamme repun, puraisemme palan, ryyppäämme vettä purosesta, ja tapaamme toisemme huomenna—pyryssä ja pakkasessa!