III.
Alppilinnan ylin kerros—kuinka kokonaan toisenlainen kuin mikään muu ennen näkemäni maisema!—kuinka vähän vertauskohtia mihinkään kotimaiseen, mihinkään pohjoismaiseen! Jos tulee vastaan joku tuttu tunnelma, niin tuulahtaa se muistona mereltä, ulappain äärimmäisiltä kallioriutoilta.
Ollaan lähes parin tuhannen metrin korkeudessa. Ilma on niin keveää ja ohutta, että sitä saa joka henkäisyllä särpäistä keuhkojensa palkeet pohjaa myöten täyteen saadakseen tarpeeksi voimaa sydämen työhön.
Ei mitään kasvien eikä maan tuoksua! Ei puita, ei kukkia, ei muuta kuin kiveä ja kalliota niin hyvin ylhäällä seinillä kuin alhaalla sen lattialla, jossa nyt pieneksi puroksi kuivunut koski juoksee kuin katuoja. Tie kulkee milloin sen vartta, milloin on pakotettu vuoren seinään hakattuna kiertämään kuiluja ja halkeamia. Tie on tehty meitä varten, meitä, jotka huviksemme vaellamme, ihanteellisissa urheilutarkoituksissa pyrimme korkeuksiin, jonne käytännön miehillä— karjan paimenilla—ei ole mitään asiaa. Heillä ei ole mitään tekemistä tässä louhikossa, tässä kivierämaassa. Luonto ja maisema ovat palanneet alkuaineisiinsa, eikä ole näkyvissä muuta kuin kiviä kivien päällä ja lunta ja jäätä. Kaikki muu turhuus on karissut ja huuhtoutunut pois niinkuin noilla meren kareilla.
Lumihuiput ovat nyt aivan lähellä tuossa, vain muutamain satain metrien päässä ja kurkistavat joka taholta alas, niin lähellä, että voin selvästi erottaa juovat tuoreessa, vasta sataneessa lumessa, joita siihen ovat lumipallot alas vyöryessään uurtaneet.
Kallioseinät kahden puolen tätä kalliolaaksoa ovat kokonaan paljaat, kuolleet ja kylmät. Paikoitellen ne ovat sileäpintaisia, kuin hiotuita, ja muistuttavat tumman teräksen salaperäistä välkettä.
Vähän väliä syöksähtää vesisuihku korkeudesta, milloin seiniä pitkin, milloin hypäten alas rännistä; ennenkuin se ehtii alas, on se muuttunut vaahtosateeksi ja kostuttaa laajan alan kiviraunioita, josta sitten vähitellen kokoontuu liriseväksi puroksi, minkä päällitse tie astuu parin kalliopaaden avulla.
Lumikinoksia paistaa valkeina aaveina vuorten halkeamista, ja jokaisesta niistä lirittää puronen, jaksamatta lyhyen kesän kuluessa saada alas kaikkea sitä, mitä talvi on kasannut. Nämä kinokset eivät koskaan kokonansa sula.
Mutta perällä, minne pyrin, laakson umpipohjukassa on vihdoinkin seinä vastassa, tämän monikerroksisen vuorilinnan viimeisen käytävän pää, ja se seinä on jääseinä. On mahtava, outo se kuva, joka sitä seinää koristaa. Ylinnä laakson perällä on terävähuippuisia vaaroja. Nämä huiput yhdistää toisiinsa hiukan matalampi harjanne. Huippujen korkeimmat kärjet ovat niin jyrkät ja terävät, ettei niihin mikään lumi pysähdy, vaan vierii alas kuin tornista katolle. Huippujen pielissä oleva kattoharjanne sitävastoin on lumen peitossa ja sen kaltevalla rinteellä lepää ikuinen jäätikkö. Se alkaa ylhäältä, on siellä iso ja leveä, mutta suippenee alaspäin kuin kolmion kärki, puristuen kahden puolen olevien, toisiansa lähenevien vuorenseinäin väliin. Ylempänä on jää lumen peitossa, mutta alempana on sen pinta paljas ja paistaa se heleältä vihreänsiniseltä.
Pian olemme jäätikön alireunan alla. Se riippuu päällämme kuin kuohahtaessaan jäätynyt meren aalto, se on kuin Imatra, joka yht'äkkiä on kohmettunut ja pysähtynyt ja alempana oleva uoma samassa juossut kuiviin. Sen luulisi kohisevan, sen luulisi syöksähtävän alas, mutta se ei liikahda, makaa jäykkänä, synkkänä, uhkaavana ja jurona—ja kuitenkin elää.