Se elää ja hengittää: pienet, jään pinnalla juoksevat purot lirittävät ja larittavat, sen halkeamissa pihisee ja ritisee. Se kantaa kiviä selässään, joita sen päälle huipuilta putoilee ja joita se niiden rinteiltä mukaansa raastaa, se siirtää niitä kupeilta keskelleen, se tuo niitä alemma ja alemma ja pudottaa ne lopulta alas, muodostaen eteensä korkean vallituksen. Se yhtenä vuonna peräytyy, toisena astuu eteenpäin ja murtaa kallioita, siirtää, työntää, pinoo, hajoittaa, murentaa ja jauhaa—ja vedeksi muuttuneena valuttaa kivijauhon alas laaksoihin, ensin ylempiin, sitten alempiin, kerros kerrokselta, ja viimein suurien virtain avulla alas valtameriin.

On se jättiläistyötä, on se peikon paja, on se ikuisten alkuvoimain taikamylly!

Istahdan jäätikön eteen, sen liikkumattoman aallonharjan alle ja annan sen leyhyttää viileätä kosteuttaan matkasta paahtuneelle otsalle. Ja nyt se on vain sitä varten olemassa, nyt on kuin ei olisi sillä muuta tehtävää milloinkaan ollut, ei enempi kuin merelläkään, joka kuumana kesäpäivänä viileyttä liehtoi minulle sileällä kalliolla istuessani.

Kalliolla!—mutta sehän on tässäkin allani yhtä sileä kuin siellä, sama sileys, samat juovat, samat suonet sen kiiltävässä pinnassa! Mistä se tänne tuli, tuttu kallio Porkkalan kareilta? Mutta jääthän ne sen sielläkin silitti, kymmeniä tuhansia vuosia sitten esitti luonto siellä saman näytelmän, jota se nyt tässä juuri parast'aikaa esittää… Kumma tunne rintaa paisuttaa, huimaavia taipalia tekee mielikuvitus—ja »kuka voi hillitä miehen aatoksen lennon?» Ettäkö ihan totta koko Suomi oli silloin niinkuin tuo jäärinne tuossa, ettäkö lohkeili siellä jäävuoria mereen, niinkuin tuossa on lohkeillut jääpaloja pienoiseen, edessäni jäätikön reunassa olevaan lammikkoon, joka niitä keinuttaa pinnallaan kuin joutsenia?

Ja siellä, siellä napapiirin takanakin sen aurinko sulatti ja hävitti ja pakotti peikon pakenemaan Huippuvuorille, ja perkasi alta ihanan maan, ihanimman kaikista! Ja täällä se ei tälle jäätikölle mitään mahda! Ja tämä on ollut täällä silloin, kun sielläkin oli se, ja on yhä vielä, ja on ehkä vielä sittenkin, kun taas uusi jää peittää sen maan siellä pohjoisessa, ihanan maan, ihanimman kaikista…

Mitäpähän siinä maailman rannalla mietinkään—taisin tehdä tyhmiä vertauksia jäästä luonnossa, jäästä ihmisten sydämissä—roudasta heidän povessaan—taisinpa tulla alakuloiseksikin—aatella ystäviä, omaisia, jotka missä lienevät, mitä nyt juuri miettinevät—joille mille päivä maita valaisee, joilta miltä jää maat peittää, veljiltä vierailla mailla—niin kun katsahdin ylös huippuja kohti tuolla jäätikön takana, jonne oli aikomus tästä vielä kiivetä ja sieltä Italian luvattuun maahan silmäni luoda, niin hävinneet ovat huiput. Liekö jäätikköjättiläinen suuttunut aurinkoon, joka sen selkää lämmitti ja sydäntä sulatti ja sai sen suonet tykkimään—se on ruvennut ajamaan sitä luotaan, on henkäissyt kylmän usvan sisuksistaan, kietaissut sen harmaana harsona ensin yhden huipun hartioille, sitten toisen. Siitä harso laskeutuu alemma ja leviää harjanteen päälle ja vaakkuu sinne tänne. Ja kuin kutsun saaneina, merkin ymmärtäneinä kiitelee alempaa laaksosta vuorien välitse toisia sumupalloja ylös pitämään kokousta jäätikön katolla. Kohta niitä tulee kaikilta haaroilta, ja ennen pitkää ovat kaikki huiput näkymättömissä. Jäätikkö näyttää nyt laskeutuvan suoraan taivaasta, eikä tätä maailmaa ole muuta kuin tuo harmaa, aaltoileva usvameri jäätikön päällä. Yht'äkkiä katoaa sekin, ja minä seison keskellä pilveä näkemättä muuta kuin vähän kalliota jalkaini alla.

Ajattelin, että pilvi haihtuu yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Mutta kun salama samassa välähti ja sen laukaus pääni päällä räjähti ja vettä syöksyi jäätiköltä alas niinkuin olisi aikonut tuossa tuokiossa Imatraksi muuttua, niin ymmärsin, että se oli varoitus, jota täytyi totella. Sillä vuoristo on salavihainen, kiukkuinen, säälimätön peto. Sireeni se on. Juuri kun se hymyilee, ystävöipi ja näyttää sylinsä avaavan, ovat sen ikenet irvellään, sen hahmo muuttunut ja se iskee tai kuristaa: tappaa tulella tai vilulla.

Turvauduin tiehen ja lähdin astumaan ylös matkailijamajaan, jonka tiesin olevan vähän ylempänä. Täysi myrsky oli puhjennut raivoamaan, suuret pisarat ja rakeet kimpoilivat kivestä, tuulispäät karkasivat päälleni milloin edestä milloin takaa, niin että täytyi alinomaa painautua kallion seinää vastaan säilyäkseen suistumasta rinnettä alas. Tie oli tehty louhikkoon, josta sitä oli vaikea löytää. Pari kertaa se vei lumikinoksen yli. En ollut kauan kulkenut, kun vesi muuttui lumeksi, täydelliseksi pyryksi, niin sakeaksi ettei nähnyt viittaväliä eteensä. Mutta samassa häämötti huoneen haamu, ja minä seisoin kivestä rakennetun matkailijamajan edessä ja astuin lunta jaloistani kopistellen sen lämpimään suojaan.

* * * * *

Yövyin siihen monen muun matkailijan kanssa, joita oli tullut ennen minua ja joita toisia tuli jäljessäni, lumiukkoja ja lumiakkoja, jotkut heistä kesävaatteissa ja olkihatuissa.