Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.

Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa—mutta rusahtakoon! Joku ajaa sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei! niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta…. Nuottakota siinä katsoa mollottaa … päivää, nuottakota!… Penni laukkaa rantaa, niin että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin, missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta…. Rannan puut katsovat kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia. Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka meloisin maailman laitaan.

Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan? Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia. Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti. Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.—"Hei!" huudan minä.—"Heipä hei!" vastaa Salomo.—Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän Penni on Salomon Hallin pentuja.

Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä. Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea, taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin kohdalle.

Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.

Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen. Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta. Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame. Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan niiden vanhemmat…. Nyt se taas sai salakan!

Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan otsaltaan.

Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.

"Etkö jo tule pois?"

"En minä vielä."