"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä."
Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.
"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."
"Kuka poika?"
"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin."
Tyttö ei vastaa.
"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin, sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii, mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan ruokakello soittaa väkeä syömään.
Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta, niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan, niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon, ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja ponnistan.
Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän ongella eikä äiti kysy missä.