Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö, vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä laittoi minulle jousipyssyn.
Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan tapaukset.
Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa. Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.
"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.
Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten viimein isän viereen.
"Minä menen avaamaan porttia!"
"Et sinä pääse alas."
Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.
Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua voita.
Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.