On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla kävelemään ja minä myöskin.—"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"— "Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee. Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?
Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää
suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää
Tapion linnaa.
Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia, kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle. Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole ollenkaan kylmä.
Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan Ryhälänmäki.—"Milloin tullaan perille?"—Isä ei sano sanovansa, sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan lorottamista—soh!
"Isä, saanko minä nyt ajaa?"
Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se sillä aina kiusaa.
"Isä ei saa pitää."
Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies, jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin, vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.—"Ne ovat semmoisia junkkareita!"— "So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen kylä.
"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."
"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."