Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko seisoo portinpielessä ja portti on auki.—"Sivuko se nuori mies aikoikin ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee juosten pihaan.
Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä. Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä, toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa tuomikko—siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen. Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon. Minä menen perässä.
Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?—"Ruutanoita."—"Minkälaisia kaloja ne on, saako niitä ongella?"—"Elä mene liian lähelle, sen reunat saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee somasti, kun hyppään pois.
Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että toisessa on syömistä, toisessa juomista.
Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.—"Saanko minä sen?"—"Saahan sen."—Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi tuohia.—"Mikä siitä tulee?"—"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.—"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:— "Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata: —"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."—"Ei tuota meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."—"On meilläkin ollut hyvät heinäilmat."—"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti karjankynteen."—Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille, vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy vain sihaukseen.—"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"
On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet suussa.—"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin aikaihmiselle.
Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.—"Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten vehnäsen.—"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten vehnäspalan.—"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta itkuun ja vesi kihoo silmään.
Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan. Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.—"Tule vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja, nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa. Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös. Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja me viemme ne yhdessä.