Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.— Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin—ja sait sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
"Mikä tuo on?"
"Kannel—soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se kuuluu minusta hyvin kauniilta.
Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.—"Lähdetäänkö marjaan?"—Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan. Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden, ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.—"Tokihan, tokihan!" Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen, sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten kukkuralleen.—"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.—"Tulehan tänne!… Suu auki, silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.
Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua kiinni."—"Nytpäs sain!"—ja läiskäytän häntä selkään.—"Etpäs saanut!" ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.—"Koskiko sinuun, nätti poika?"—"Ei koskenut"—vaikka koski.—"Anna, kun puhallan."—Hän puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!", johon hän sanoo: "Saitpas."
Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.
Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy, kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman nimikkolehmänsä ja minä ripsun.
Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua tulemaan.—"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen viereen.—"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia ympärilleni iltakylmässä:—"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle: —"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne! Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.
En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin ikävä, että rintaan koski.
Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä, vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä. Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä, reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi, joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan jäisin—ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois, ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.