Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla. Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?—"Nouskaa, nouskaa! On lähdettävä heti!"—Ovi aukeaa.—"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin, kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.

On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva ja valkea.

Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa, josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten tarkkaan tuumittu ja päätetty.

Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko, vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja juhlallinen ja ankara—koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin— että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.

Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että me olemme tässä. "Papp—!"—"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana missä lie.

On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen: "Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun kohdalleen!"

Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan. Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan, niinkuin toruisivat. Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta, johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan, jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön, tuommoisten pikkulasten suo.

Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.—"Äiti ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"— "Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"—"Sen olette näköisiäkin."—"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"—Ne sanovat sen niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista, josta en olisi osannut kenellekään puhua.

* * * * *

Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.