Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin, mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani…. Siellä oli laulujen ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.
Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet. Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein hauskuudekseni—kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla oikeastaan enää on: muistojeni.
Muistatko—muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä. Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni, Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina lopulta on hyvä olla,
"Kerro juttuja, kerro juttuja!"
"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä
Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
"Kerro, kerro!"
Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen vielä kerran.
"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."
"Ja kesystä hirvestä!"