"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär", alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan, jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa. Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."
"Entäs sitten?"
"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi, Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'—Ja piispa Hiltovi, joka oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut— vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella. Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun selkään ja kumpikin ratsasti pois."
"Entäs sitten?—Mitenkäs sitten kävi?"
"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven soitto.—'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.—'Sotaa kuuluu, saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa. Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja sanoi:—'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen sydämensä.—'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.—'Ole turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa. Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti, salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."
"Kerro jo kesystä hirvestä!"
"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua raukkaa, surmaisi vihassaan.—'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään veripisaraa vuodatettava.'"
"Eihän sitä mestattu, eihän?"
"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa—"
"Sen nimi on Mertsi …"