"… niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.—'Nouse ylös, Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään. Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva, ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla, ainoastaan pelasta lapseni!'—'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies. 'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule, miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät. Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'—Heintsi, joka oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan, mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki, kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'—'Hänen täytyy kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'—'Voimmehan tehdä näin: annamme hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi: 'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."
Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin pelti välistä vongahteli.
"Milloinka tulee se kesy hirvi?"
"Kohta se tulee."
"Kerro pian!"
"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi. Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson, jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan sinä kaarneetkin—'"
"Mitä ne on kaarneet?"
"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit … 'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."
"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.
"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä. Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen viereensä ja nukkui.