"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."
"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.
"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"
"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."
"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa. Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen lämpimän turkin.
"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun makaavan luolan perällä.—'Jos olet ihminen, niin astu päivän valkeuteen!—Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.—'Sikri', vastasi nainen heikolla äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.—'Sikri, minä olen puolisosi Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen viaton.'—'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko syyttämään minua surmastasi?'—'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi, vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen. Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän tointui kuin raskaasta unesta.—'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!' huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin metsästä.
"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet, jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle mitään pahaa tapahtua.'—'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.—'Poikani!' huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:—'Jumalani, tämä on sanomattoman suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida. Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."
"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"
"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään. Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'— 'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."
"Siihenkö se loppui?"