Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu lapsuuteni usko?
Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli? Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?
Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi miten kävi—mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä, oikeutta, vanhurskautta, totuutta—mitä minä täällä enää teen? On mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi … lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse tahdo jouduttaa.
Samassa tunnen: olipa miten oli … olitpa missä olit, elitpä tai olit kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä tahdon olla yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.
Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että olit ainakin ollut täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä lähtenyt.
Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin johonkin, johon jäin.
Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen. Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni. On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa…. Sinäkin olet poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen, näyt—hyvä haltija—panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina, nyt kaikki tukee ja nostaa.
Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!