Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!
Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme kaikesta—omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva pöly leijaili kaiken yllä—kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?
Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä, eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."
Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.
Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.
Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa—niin yhtäkkiä levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni—enkä ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten. Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin päivällä…. Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin—muistathan—kun siitä ensi kerran ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan—niinkuin tämä talommekin, josta en ikinä lähde—sanoinhan jo: minä jään tänne enkä koskaan lähde.
Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on heidän elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.
Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä. Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta, kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen kuningasten kulkea,—ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien, joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On, on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.
Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella—tuolla, tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt—ei, tulkoot kaikki, koko maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni onnet.
Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja kärsimyksiäni!