Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.
Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette, niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.
Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota, johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun, jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria—ei mitään anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me—niinkuin sinä teit niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut—ehkä oli se verissäsi perintönä joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen, vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys, jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit, ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani. Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.
En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän—: kuinka. Lähden muistojen taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
Muistatko—ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana elämäni aikaisimmassakin onnessa.
Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin, että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein, että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta molempain kuitenkin kukkia.
Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään, olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin. Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet, liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään edeltä määrätty?
Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan, ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä, kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?