* * * * *

Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi, —joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.

Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin…. Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun….

On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja. Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja. Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon laidassa—ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton, sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.

Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä, jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja löydän sen sieltä toistekin—kunnes sitten en enää löydä.

Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen. Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.

Hankiaisten aika—on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan haukirysiä Kurkilammin puron niskaan—enkä saa olla siellä. Sainhan sitten—muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna—mutta sitä muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä … kaupungin lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa … nyt minä aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.

* * * * *

Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä, kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa—on lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla, lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee, ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.

Sitten kohtasin hänet siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en ollut koskaan ennen nähnyt—hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen, minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä. Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.