"Minne te menette?"
"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."
"Tulkaa pian taas!"
"Saatanpahan taas tullakin."
Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt montakin kertaa—ilman sinua.
Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa. Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska, että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin jakamaan sen lahjoja.
* * * * *
Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin. Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas. Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.
Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin, vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat, sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta, kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen. Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole minulla, niinkuin heillä—sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita, jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme tarkoituksen, sinä ja minä.
Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin, olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.