Hän on hymyillyt—sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein surulliseksi—sitten hän riemahtaa—sitten hän laulaa iloisen laulun, toisen vallattoman, veitikkamaisen,—sitten taas kaihoisan kansanlaulun— olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee mihin tahtoo—minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni, nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta, huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa— menettäen tajuntani kaikesta muusta.
Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle—on tullut enkeli taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen, itkun ja hurman—ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa häntä, en tarttua häntä käteen—voi autuutta, jos saisin!… Minusta täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta … mitä, en tiedä, ainoastaan tunnen.
Että jotain niin ihanaa on!… Että niin voi laulaa ja olla! Että on sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen vankilaseinien sisällä!
Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon … ylioppilaat laulavat hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää, seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee. Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni—ei mikään satu ole ollut minulle niin kaunis.
Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole enää pitkältikään siihen, kun tulit.
Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.
Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi. Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.
Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä. Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset, ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? Juhlamieli sen tehnee— sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä, häät, ristiäiset tai—hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu valkoiseen kirstuunsa,—hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,— ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!—niin me pyörähdimme niitä noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä valkoisella kuolinliinalla—enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi—on muuten merkillistä, etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama sunnuntaimieli—enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla—olisin valmis lähtemään vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen, ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman uupumusta ja levon tarvetta.
* * * * *