Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.
Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä, auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula, ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi—missä? Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee—mutta minne? Ei istu puuhun, ei laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni näköpiiri.
Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa ja niiden tarkoitusten tien pään.
Tämä on sitä aikaa—ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden—jolloin olin eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi. Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani, ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään. Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella—mutta ei sinnekään ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen ympyrän ahtaasta piiristä.
En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni, sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.
Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin, äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt. Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi, päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan. Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut kieltäväni.
Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta. Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi: "Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee—tekee sen kuitenkin toinen"—kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta—tein sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä, punastumattakaan—sillä semmoisiahan ovat muutkin.
Se aika minua nyt tympäisee—alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka on rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.
Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton. Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään —ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi ja innostutti—mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa, sotatilaa—se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta, ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja juomingit laitakaupungille.
Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä millään vitilumella—vuokra-asunnot, kapakat—katupoikaelämää, oltiinpa sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa … oli tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas"…. "Ei ole elämää kuoleman jälkeen"…. Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa: