Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee, toiset ajaen, toiset soutaen.
* * * * *
Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi, niinkuin parhaasta metallista valettu kello—hopeakello. Se kello oli tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun. Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa…. Ei mennyt sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.
On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt, sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu, vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän, neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä—omin voimin—olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja tunteitteni herra—tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa— saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu—katselen säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä? Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka minulla on.
Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu muistelun arvoisena mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää, milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien—ylämäet, alamäet, metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet, loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin minnekään ja milloinkaan.
Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta—tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä elättää kuikan huuto yli suurten selkien—kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa,—halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä.
Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs— puro, joka kevätyönä soittaa—tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli heilimoivan pellon—tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin…. Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.
Näistä se elää ja näissä se kasvaa—ja minä odotan ihmettä lumoja luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun sen joskus kadotan, sitä kaipaan—kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.
Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut: "Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:—että joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä—kaihon kulkunen lakkaa soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi, tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi hangella … ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.