Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa. Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis aatteilemaan.
Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä. Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.
"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan sillä pohjalla. En koeta enää—ei ole ollut siitäkään apua. Henki on altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää, olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten—jaa, kai se oli pari kolme yötä sitten—milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja tulin ihan märkänä kotiin?"
"Lauantaina."
"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne, 'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen—sitä toista ei, ikävä kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön—mutta minä olisin ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä—hyi!—tyhjä kukkaro, tyhjä ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti, hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen— Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään…. Mikä epätoivo ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa, otteensa heltiä—ratkaisevimmalla hetkellä—ja kun se niin heltii ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"
Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
"Minä tallustelin lumessa puolipolveen—saakelin raskasta talvipalttoossa ja kohmelossa.—Sinulla, keltanokalla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"—hän on kai noin kuusitoista vuotias—"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"—hän kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen juoksemaan jälessään—"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin ne … voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun! Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli, hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' … ei hän soittanut, vaikka kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa. Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa fyysillisesti … ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä, ennenkuin järjestää tämän toisen—mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla—lähdin Ursinin kalliolta ja päädyin Sirpalesaareen … toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani … mene ja tee toisin … uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään kotiin. Onko sinulla markka … ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"
Seuraavana päivänä minä lähdin—pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan rakasta.
Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni— vielä kuolemasikin jälkeen.
Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.