"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi…. Sitten sinä katsot ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan, että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä tervehditään ja huudetaan tulemaan.
Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni—tai sen ikuinen onnettomuus—on kulkenut ohitseni … kaikki on ratkaistu, en tiedä, miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on … jos hän ei ole se, ei häntä ole eikä tule.
Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan päässä.
Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva, äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle, kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi. Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista mieltä—heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit—tiesin aina, mitä ajattelit ja tunsit—joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme suoraksi.
"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava ja luja niinkuin toverin.
"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.
"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.
"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten—te ette tietysti muista ettekä voikaan?"
Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita" kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
"Siis vanha flamma—onnittelemme!"