"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."

"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen
Repolassakin."

Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.

Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja iloluontoinen—sama ilme, samat liikkeet—silloin pikku tyttö, nyt emäntä ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän, kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa. Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran—ensi kerran silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa, Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä, mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta: ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on—haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle—ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin— leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää. Johon Johanna nauraa:—Omasi kanssa siihen tulet—ja olisi jo aika tullaksesi … (hän sitä samaa, mitä äitikin) … johon minä:—Tuo Ville vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:—Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:

"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"

"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.

Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna. Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä tervehdin.

"Päivää, päivää,—ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet kalua tulevan, vaan tulipahan … kohta otetaan lasta pois … menkää, tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta … katsohan, kun ei välitä yhtään emästään … hoitajansa kättä vain imee…. Kerran minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä suuren selän yli—jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve … menkää, tytöt, menkää … minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi…. Käydään tuonne pihaan…. Istutaan vaikka tähän rappusille…. Mitäs sinulle sitten oikein kuuluu?… Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä? Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"

"Enpä tiedä."

"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille … olinhan tuolla minäkin kerran … en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista … enkä minä sitä huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka paremmin parahtaisi … se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.