"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla," minä sanon.
"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.
"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."
"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
Villestä hullummaksi."
Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja, yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja nuoleskellen—sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas alkaa kahina ja härinä.
Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.
"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa, ensin äidin ja sitten omani…."
"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen, tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.
"Mitä se ukko kantaa?"
"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.—Käypi tupaan, minä menen laittamaan lettutaikinaa."