Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.
Kuitenkin kaikitenkin—kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto—ja siinä se nyt sitten taas on—kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä avopää kallio—joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös, hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla —sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa—tuo tuli ensi kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä, myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan ja huudahtaa:
"Voi minun päiviäni—kun en ollut tunteakaan uutta venettä—oltiin menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon—ka, soutakaahan, tytöt!"
Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja heleäsilmäisiä—minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla. Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina, herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi—ei tiedä oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:
"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras … että tulee ottamaan säkin…. Tultiinpahan taas … ja kalapönttökin mukana, kyllä se pian saadaan täyteen … lohet hyppiikin kuohun alla niin että … nyt siellä taas yksi ja tuossa toinen!"—Ja vasta sitten hän tuli tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:
"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo pitkään … tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa, maanantaina se taas lähtee…. Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän, että juoksisi, jos ilkiäisi—hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa jarruttele!"
Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly, jos ei tietäisi—ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten mielihyvää ystävän tulosta.
"Maltettiinpas lähteä … vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja…. Ja uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."
Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.