"Varaja kiviä koskissa—ja sano terveisiä Johannalle—tässä on vähän viemisiä sen lapsille."
Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?— mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.
Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön sen omalla tavallaan, minä teen omallani.
Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä. Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen? Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin—sitä vartenhan minä. Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku. Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja sen sotkemia.
Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:—Siinähän taas hyppäsi lohi, mikset sinä ongi?… Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä ammu?… Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa—etkö näe— miksemme mene maihin?… Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.
"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy toisille perille."—"Mille perille?"—"Mille perille tahansa!"
Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi, on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta—onhan juuri sitä varten lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn, sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy—ja vaikkei olekaan muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä, toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää? Nousen yksinkin—mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin? Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.
Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä, niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta, siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi uusi yllätys—minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.—Mutta kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko kiukkuani pusken? Mitä varten?