Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni, mielitellyt, viekoitellut—juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo—ensin ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan vääntää hankavitsaa—tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan ihmishengen kätkö.
Äitivanha kysyy puutarhan portilla:
"Menetkö minne?"
"En tiedä niin tarkoin."
"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."
"Se sopii …"
… sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.
"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä—ota astia ja anna myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"
Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt, ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele. Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen—kuolivat nuorina toiset. Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä, minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu—enkä sittenkään voi olla sitä tekemättä.
Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut aavistukset itsellänikin.