Kapinoin tietämättä mitä vastaan…. Menisinkö sittenkin sinne etelään?
Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.
Viimeinen erotaival alkaa.
Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota, kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen apuna, miten tämä ja miten tuo—hän lähti omiin askareihinsa, notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi— mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran. Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa, lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen viereen—sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan, höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat rattaat—oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.
Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa, se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot, hilpeimmät muistoni—kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä, milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina lamppuna palaa—kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores, joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni, Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet—ja että olen saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni uskollinen—ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin, ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen—nuorukaisen lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot—kaikki nämä tapaukset ja ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen saakka oli ollut.
Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain, jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani, olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:—"Olisi jo aika ripustaaksesi aittasi avain nuorikon vyölle."—"Ei ole vielä sattunut sopivata."— "Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."—"Olettehan täällä te, äiti."—"Pian minusta aika jättää"—ja hän alkaa taas esitellä omia ajattelemiaan.—"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun vaikenen.—"Mistäpä minä heitä?"—"Menet juhlille, siellä heitä karkeloinee kassapäitä sinullekin."—"Jollei joskus lentäisi lintu räystään alle minun liikkumattanikin?"—"Ei tule sekään lintu liikkumatta."—"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja siinä se sirittää."
Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin—hänelle mieliksi, lienee ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.
En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua—joka olit täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut—niinkuin muistutti tuonnoin, tänne haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä, hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa. Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta, itse aution ja tyhjän.
Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.