"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi hän…. Meillä oli tavattoman hauska … ne saivat aikaan sekakuoron ja lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän oikein hemmoitteli—en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu. Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt sieltä näkyy kaupunki.
Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja tämä kosketus hämmentyi…. En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka ylioppilaat—kai laamannin herrojen toimesta—panevat toimeen sinulle ja kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle—kaukaa. En pääse kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on, niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on ratkaistu:—joko—taikka … kaikki—tai ei mitään … kolmatta ei ole.— Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.
On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin loppuivat—alkaakseen uudelleen.
Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia, tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa, joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella. Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten— kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä minusta, mitäpä minusta kukaan?
Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on? Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt, minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan…. Minä siis saan puskea yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla toveri, ollappa meitä kaksi!
Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut käsiini vaikka maailman ääristä…. Siirryin tietysti sittenkin omaan laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni—muka. Sillä oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.
Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.
Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut onneni ohjiin?
Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa, maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät. Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan kyyristyä ja kestää.
Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.